tuokioita elämästäni

Silmääni osui blogi, jossa kysyttiin, miksi kukaan ei puhu Kauhajoen todellisista syistä ja samaan hengenvetoon jatkettiin mielenterveyspalvelujen riittämättömyydestä. Ei puhunut sekään kirjoittaja todellisista syistä. Nimittäin jos halutaan katsoa todellisia syitä, pitäisi kysyä miksi mielenterveyspalvelujen kysyntä on niin korkeaa. Siitä vastauksesta voisi saada joitain neuvojakin.

En halua kyseenalaistaa mielenterveyspalvelujen tarpeellisuutta tai niiden ilmiselvää riittämättömyyttä, mutta syy niiden tarpeeseen ei ole niiden riittämättömyys. Ennen kaikkea pitää miettiä sitä, miksi ihmisten ja ennen kaikkea nuorten mieli järkkyy niin, että pitää tappaa. Pohdin tätä samaa ongelmaa jo parissa kirjoituksessani edellisen tragedian jälkeen.

Lisänä niihin kirjoituksiin voisin vielä tuoda sellaisen omituisen negatiivisuuden ihannoinnin. Suomalaiset ovat jumalattoman karkeita toisilleen: kun kaksi teinityttöä tapaa, he tervehtivät toisiaan sanomalla ”Mitä huora!”. Missä muualla hyväksytään naureskellen tuollainen kielenkäyttö muka vitsinä? Kuulostan varmasti ikäiseltäni ja vanhemmaltakin kun vastaan ettei missään muualla paitsi Suomessa. Sitten kun on sellaisia, jotka eivät näin puhu, heitä pidetään pinkoina, nössöinä tai nörtteinä ja he joutuvat silmätikuiksi, kun asian pitäisi olla aivan päinvastoin. Kun tyttäreni muutti takaisin Suomeen yhdeksäntoistavuotiaana, hän alkoi käyttää muista naisista sanaa muija. Pyysin häntä olemaan käyttämättä sanaa minun aikanani. Hippokraattista, kuulen kuiskauksen takavasemmalta. On tai ei, olen asettanut rajan. Minä en halua kuulla sellaista sanaa ja lyön vetoa, että monen muunkin korvissa sen sointu ei ole paras mahdollinen. Tytär kyllä muistaa sen ja muistaa varmasti muulloinkin, vaikken ole edes läsnä.

Yksi silmiinpistävä seikka suomalaisessa yhteiskunnassa on aina ollut tietynlainen ehdottomuus, mikä ilmenee erityisesti valistustyössä. Tästä esimerkkinä vanha Turmiolan Tommi: jos juot, olet alkoholisti. Jos et, kuulut hyviksiin. Mitään välimuotoa ei ole. Tommi on valistustyössä jo kuopattu herra, mutta sävy on edelleen sama: milloin kohteena on rasvat, hiilihydraatit tai tupakka. Hyvä, että kerrotaan vaaroista ja valistetaan, mutta kun se tehdään sillä ehdottomalla tavalla, ettei koskaan ikinä mitään, se aiheuttaa ahdistusta. Jos joskus mättää lautaselleen lihaisan pihvin kera runsaan maustevoin, jo toinen katsoo paheksuvasti tai jopa sanoo jotain rasvojen vaarallisuudesta.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta ajattelutavasta on suomalainen sairaalaruoka. On se ja sama, mitä menussa lukee, kaikki maistuu pahvilta. Ruoka on suolatonta, vähärasvaista ja taatusti kulkenut salaisen maunpoistokoneen läpi. Olen vieraillut joskus keskieurooppalaisissa sairaaloissa, joissa ajattelutavassa on vissi ero: sairas kärsii jo taudistaan, pitääkö kärsimystä vielä lisätä syöttämällä potilaalle keitettyä kartonkia. Eri asia on sitten, jos potilas joutuu noudattamaan erikoisruokavaliota sairautensa takia.

Ehdottomuusajattelu yhdistettynä protestanttiseen moraaliin on tappavaa, koska se vaatii täydellisyyttä. Se jakaa meidät neljään kastiin; niihin, jotka tietävät, etteivät pysty välttämään rasvaa ja niihin, jotka siihen pystyvät. Ensimmäiset pettyvät eniten itseensä ja lyövät läskiksi tai sopeutuvat, mutta huonoin omintunnoin. Jälkimmäiset taas pettyvät muihin ja sopeutuvat tai alkavat tuntea itsensä yli-ihmisiksi ikävin seurauksin. Tästä seuraa, että kukaan ei oikeastaan ole tyytyväinen tai sinut itsensä kanssa. Nuorilla on ikänsä puolesta taipuvaisuus jompaankumpaan ääripäähän.

Minä peräänkuulutan joskus aiemminkin huutamaani yhteisvastuuta ja hieman enemmän yleistä sallivuutta toimia eri tavalla kuin jossain on kirjoitettu. Leveämpää keskitietä kaikille, niin mahdumme kulkemaan paremmin joka ikinen.

Minut hyväksyttiin uudelleen suomalaiseksi muutettuani Belgiaan. Sitä ennen en saanut Luxemburgiin äänestyskorttia. Ei sen puute äänestämästä estänyt, mutta olisi nopeuttanut kummasti.

Kyselin pariin kertaan kortin perään, mutta sain aina epämääräisiä vastauksia ja muutaman vuoden kuluttua minulle kerrottiin, ettei minulla ainakaan ole oikeutta äänestää kunnallisvaaleissa. Kunnallisvaalien äänestystä kun ei edes järjestetä ulkomailla. Tyydyin vastaukseen, koska Helsingissä asumattomana en kokenut edes tarpeelliseksi vaikuttaa kaupungin asioiden hoitoon.

Muutettuani siis tänne olen herännyt eloon jossain virastossa. Sain heti kaikki tarvittavat paperit sujuvaan äänestykseen pyytämättä (taisivat olla presidentinvaalit) ja tällä viikolla postiluukustani löytyi myös äänestyskortti kunnallisvaaleihin. Joko systeemit ovat muuttuneet tai olen aiemmin saanut väärää tietoa. Joka tapauksessa aion äänestää kunnallisvaaleissakin.

Belgiassa ja Luxemburgissa olen pidättäytynyt menemästä uurnille, vaikka nimenomaan kunnallisvaaleissa olisin oikeutettu osallistumaan pitkän asumisurani ansiosta. Kummassakaan maassa en ole edes suunnitellut rekisteröityväni äänestäjäksi, koska molemmissa maissa on äänestyspakko. Äänestämättä jättämiseen tarvitaan pätevä syy, eikä sellainen ole edes ulkomaanmatka. Minä en jaksa pitää lukua tämän maan vaaleista, joten mieluummin olen rekisteröitymättä, etten saa sakkoja poisjäämisestä.

Eilen soi pillit työpaikalla ja kesken kaiken oli lähdettävä puistoon. Harjoitus oli varmasti viides niiden neljän vuoden aikana kun olen Rysänperällä ollut. Ihan hyvä, että harjoitellaan.

Mieleeni muistuu toinenkin tapaus entisestä elämästäni, kun työpaikalla pillit huusivat. Kyseessä oli tositilanne. Maaliskuisessa viimassa poistuimme, muutama sata ihmistä pihalle, jonne palokunta, poliisi ja paikallinen armeijan yksikkö kiiruhti pomminpurkajineen. Työpaikan postitusyksikössä oli todennettu läpivalaisulaittein arveluttava paketti ja asianmukainen hälytys annettu.

Alun kolmatta tuntia odotimme ulkona pääsyä takaisin työpöydän ääreen. Savua ei näkynyt eikä mikään räjähtänyt. Myöhemmin tuli kaikille tiedote, jossa pyydettiin, ettei henkilökunta ohjaa yksityispostejaan työosoitteeseen.

Hälytyksen oli saanut aikaan paketti, josta pomminpurkuryhmä löysi ompelukoneen. Jonkun äiti oli lähettänyt sen tyttärelleen.

Poika kertoi saavuttaneensa vaaditut sata pistettä ja kotiuttaneensa suurimman osan voittorahoistaan. Houkuttelin häntä ostamaan ne talvikengät, vaikka nuori mies vähän irvistelikin hintoja. Vertasin kenkien hintaa biljardikeppiin, jonka hän sai syntymäpäivälahjaksi. Lupasimme molemmat tutkia hintoja hän Helsingissä ja minä täällä.

Reilun kahden viikon kuluttua teini tulee tänne ja minä otan vähintään yhden päivän lomaa, jotta pääsemme ostoksille. Joka tapauksessa poika tarvitsee sukkia, kalsareita ja muuta pientä sälää. Täällä ainakin ne ovat edullisempia.

Ihan hitsin kiva juttu.

Nyt minä tiedän, mikä minulta puuttuu: se on aivoturso. En nimittäin osaa alkuunkaan suunnistaa. Karttaa katson poikkeuksetta väärin päin ja jos edes yritän miettiä, mihin päin minun olisi lähdettävä, kävelen harhaan. Pelkän intuition varassa saatan löytää perille, järkevästi ajatellen en koskaan.

Minun on aina huolellisesti mietittävä, kumpi on oikea ja kumpi vasen. Yleensä katson kummassa kädessä on enemmän sormuksia. Jos olen autonratissa, enkä tunne reittiä entuudestaan, pyydän, että se näytetään käsillä eikä kerrota, että käänny oikealle tai vasemmalle. Käännyn kuitenkin väärään suuntaan.

Pojan kummitädin kanssa olemme myös tulleet siihen tulokseen, ettei ole olemassakaan vasenta. On vain oikea ja osen.

Jos ei naamavärkkikään miellytä, niin ei miellytä moni muukaan asia. Lentoreittejä on ilmeisesti muutettu ja heräsin tänä aamuna tajunnan reväyttävään meteliin heti kuuden jälkeen. Lentokenttä on asunnostani pitkällä, mutta jos koneet kaartavat tiettyyn suuntaan, pääsen jakaman lentomelun ilon monen muun kanssa. Koneita nousi ja laski kolmen minuutin välein. Olin kuin odottava äiti laskemassa supistusten välejä sillä erotuksella, etten löytänyt harjoituksesta mitään positiivista. Veikkaan, että jylinä jatkuu ainakin muutaman viikon.

Kun äsken olin kotiovella, vastapäinen naapuri tempaisi ovensa auki ja kysyi, kuuluuko heiltä meteliä. Ei heiltä kuulu, se perkeleellinen pallojen pomputtelu kuuluu yläkerrastani, samoin kuin lasten kirkuminen aamuin ja illoin. Yläkertalaisilla on tapana heittää pentunsa rappukäytävään jäähylle ja siellä ne naskalit huutavat jonkun aikaa. Yleensä se loppuu samoihin aikoihin kun minun tärykalvoni puhkeavat. Avaan oven ja pamautan sen kiinni.

Vannoin naapurilleni, etten ole valittanut heistä; en ole valittanut yläkertalaisistakaan muuta kuin blogissani. Naapuri, siis se, joka muutti taloon vasta tänä vuonna, on saanut valituksia metelistä. Kuulemma heillä imuroidaan, mistä aiheutuu häiriötä oletettavasti alakerran asukeille. Naapuri sanoi imuroivansa kahden ja kolmen välillä päivällä. Minä en siis henkilökohtaisesti saanut mitään varoitusta, mutta jotenkin otin tuonkin turhan henkilökohtaisesti. Valitukset kun tulevat säännönmukaisesti vuokralaisille. Meiltä jos on kesän tai syksyn aikana kuulunut jotain, lupaan henkilökohtaisesti listiä valittajan.

Juttelin myös erään läheisen kanssa päivällä. Ei hänelläkään ollut mitään kivaa kerrottavaa, vaikkei asia kenellekään kuolemaksi olekaan.

Rypyt vain lisääntyvät. Minulla on isän perintönä kaksi pystyryppyä nenän päällä siinä silmien välissä. Ennen ne näkyivät vain, jos kurtistin kulmiani. Nykyään uurteet somistavat naamatauluani jatkuvasti.

Otsan juonteet ovat tulleet myös syvemmiksi eikä niihin auta enää kuin botox, jota en todellakaan käytä.

Hormonikarvoja kiskoin irti pinseteillä ja melkein rikoin nahan. Jonkinlainen finnikin pukkaa nenänpieleen. Itseinho alkaa olla huipussaan.

Minulla on seinällä muutamia Arabian vanhoja lautasia. Ideana tässä epämääräisessä keräyksessäni on ollut, että lautaset ovat siis Arabian ja niiden väritys on vihreä ja kaikki ovat erilaisia. Olen niitä ostellut kirpputoreilta ja osan saanut lahjaksi. En ole mikään oikeaoppinen keräilijä ja minulle on kelvannut kolhiintuneetkin talrikit. En ole myöskään ollut tarkka vuosiluvuista, vaan kiinnittänyt seinälle kaikki, mitkä määriltemään vihreä, erilainen ja Arabia on sopinut. Joskus olen tutkinut leimoista ikää ja yksi lautanen on ainakin varsin iäkäs.

Joskus vielä Suomessa asuessani muistan Hesarissa olleen koko etusivun peittäneen Arabian mainoksen, jossa oli lueteltuina aikajärjestyksessä kaikki leimat. Dokumentti löytyy myös Arabian museon sivustolta. Jos olisi mahdollista, haluaisin ostaa tuon dokumentin julisteena, ilman vieressä olevia selostuksia. Sitä vaan ei ole julisteena, mikä on harmi.

En tiedä, miten kiinnostuneita muut olisivat sellaisen hankkimaan, mutta uskoisin sen olevan hyvä myyntiartikkeli, vaikka A3-kokoisena. Kehystäisin sen ja laittaisin sen johonkin sopivaan paikkaan Luulisi, että se olisi myös hyvä myyntipaikkojen somiste. Mihin minä näitä ideoitani myisin?

Unessani oli viime vuonna iso palju, sellainen kiulunmuotoinen uima-allas ulkona. Oli talvi ja minä olin mökillä. Järvi oli osittain jo jäätynyt ja sieltä täältä paistoi mustia läikkiä. Yritimme pojan kanssa saada tulta paljun alle, jotta vesi lämpiäisi. Ihme uni, mutta niin tajuttoman todellisen tuntuinen, että oli pakko kirjoittaa.

Joka aamu kun herään, petauspatjani on liukunut 10 - 15 senttiä reunan yli. Se johtuu siitä, että kun nukun selälläni, hilaan itseäni kohti jalkopäätä, jotta voin heittää kädet yli olkapäiden ja työntää pääni puoliksi tyynyn alle. Vähintään toinen jalka pilkottaa peiton alta, toisinaan molemmat. Joskus jompikumpi käsi on puutumisesta tunnoton, kun herään isosta äxästäni keskellä yötä. Samaan asentoon nukahdankin useimmiten iltaisin.

Poika on jälleen pelaillut nettipokeria ja eilen saanut tuhannen euron turnausvoiton. Aloituspanoksena oli kaksikymppiä. Kehotin häntä siirtämään suurimman osan rahoista pankkitilille odottamaan ajokortin hankintaa. Rahoja ei kuulemma vielä voi siirtää, koska hänen tulee kerätä ensin sivustolla sata pistettä, joista on nyt koossa 23. Vaarana on siis, että raha katoaa sen sileän tien ennen kuin vaadittavat pisteet on kerätty.

Jos hän kuitenkin onnistuu ne säilyttämään, olisi autokoulusta osa maksettu. Minä en korttia maksa, koska en maksanut sisarellekaan.

Teini ei oikein pitänyt ajatuksesta, että hänen tulisi käyttää raha johonkin hyödylliseen. Hän haluaisi pitää sen kassana ja pelata isommin panoksin. Minä en vieläkään usko, että hänestä tulee uutta antoniusta tai wahlroosia ja siksi suosisin maltillisempaa linjaa.

Pohdiskelin itsekseni, onko minulla oikeutta vaatia pojan itse ansaitsemien rahojen käytöstä. Raha on tietenkin nuorelle iso juttu ja hän haluaisi ehkä ostaa uuden kitaran eikä sijoittaa autokouluun tai ostaa itselleen takkia ja uusia talvikenkiä. Jos rahaa ei olisi, minä ostaisin kuitenkin sen takin ja maksaisin kengät. Saatu säästö tulisi siis minulle.

Mietin, että voiton alkupääoma on kuitenkin rahaa, jonka poika on saanut minulta elämiseensä, eli sillä varjolla hänen tulisi käyttää osa rahoista siten, miten minä haluaisin hänen tekevän. Kaikesta en kuitenkaan ole ottamassa ”veroja”. Toinen puoltava tekijä on myös, että me elämme – vaikkemme fyysisesti – yhteistaloudessa, jossa ainoa palkansaaja olen minä ja näin ollen vastuussa kaikesta niin hyvässä kuin pahassakin. Minäkään en voi päättää rahojeni kohtalosta aivan miten minua huvittaa, vaan minun on ajateltava myös muita. Miksi tilanteen tulisi pojan kohdalla olla erilainen? Koko hommahan olisi toisen näköinen, jos minulla olisi syytää rahaa joka läpeen, vaan kun sitä ei ole.

Tämä saattaa olla ennenaikaista pohdintaa, sillä kuten sanoin, rahat voivat vielä hävitä.