tuokioita elämästäni

Perjantain baarireissua lukuun ottamatta pysyttelin viikonlopun kotona. Eilen kuuntelin monta tuntia jutuubista ensin vanhoja melankolisia Suomi-rock –biisejä ja surffailuni päättyivät sota-ajan iskelmiin ja ulkomaisiin talvisotakuvauksiin. Tarvitsee varmaan olla vähän päästään vialla, kun sunnintai-iltansa viettää näin. Toisaalta kaikenkattavaksi selitykseksi kelvannee naisihmisen loppumaton hormonitoiminta, joka myös pakotti minut ahmimaan suklaata.

Olen aina silloin tällöin ilahduttanut teitä kertomalla vähäisen työmatkani varrella olevista tietöistä. Niin nytkin, koska en malta olla maalaamatta kauhukuvia tulevan rapakelin savikaivauksista.

Kun joskus kesällä etsin viikon aikana kolmatta tai neljättä kertaa siirrettyä tilapäispysäkkiä, niin heinäkuun helteillä uusi uljas pysäkki oli sitten pystytetty. Viereinen rakennustyömaa oli valmistunut ja pysäkillä oli tilaa seistä useammallekin ihmiselle. Opasteetkin olivat selkeästi paikoillaan, vaikka tietenkin belgialaisittain niin, että tolppa seisoo keskellä jalkakäytävää. Sitä ei jostain syystä voi sijoittaa kadun laitaan. Nuolaisin taas ennen kuin tipahti.

Eilen töistä lähtiessä silmäni kiinnittyivät juurin korjatun levennyksen reunassa oleviin tilapäisaitoihin. Näyttäisi siltä, että kohta jalkakäytävän laatat taas kasataan, hiekka myllerretään ja me bussin varassa olevat ihmiset sotkemme kenkämme hiekkaan ja saveen ja hypimme epämääräisten vellilammikoiden ylitse pahimpana sadekautena.

Mistä tässä maassa riittää rahaa tehdä sama työ moneen kertaan?

Tänään on se päivä, kun pojan on mentävä kutsuntoihin. Minulla oli jo eilen varmistushälytys puhelimessa, jotta pääsin kysymään ovatko kaikki paperit kunnossa. Olivat kuulemma, vaikka illalla minua hieman nauratti, kun poika kysyi, että mikä on hänen uskontonsa. Ev. lut. vastasin.

Illalla kun juttelin pojan kanssa, en muistanut enää koko kutsuntoja, mutta tänä aamuna juuri ennen kuin herätykseni pärähti soimaan, teiniltä tuli viesti: älä soita, olen jo täällä. Siellä se nyt on, anomassa lykkäystä ja muutenkin syynissä.

Hesarin mielipideosastolla, maksullisessa versiossa (siksi en linkitä) oli kirjoitus, kuinka muslimimies voittaa suomalaisen mennen tullen. En voi olla kommentoimatta kirjoittajan väittämiä yksistään jo siksi, että olen monta vuotta ollut sitä mieltä, että meidän suomalaisten naisten on helppo olla vähän mitä mieltä tahansa, koska meillä on niin hyviä miehiä.

Jos suomalaiset miehet eivät olisi päättäneet lähettää lahjakkaita tyttäriään kouluihin ja kaikenlaisen sivistyksen pariin ja siten huomanneet, miten moinen toiminta lisää sekä perheen että kansallista vaurautta, niin meidän – naisten – asiat olisivat aivan toisella tolalla. Rakkaat kanssasisaret: meidän miehemme, muiden pohjoismaalaisten miesten lisäksi, ovat olleet tällä saralla edelläkävijöitä. Siksi me voimme heittää mielipiteinämme sellaisiakin typeryyksiä, että musulmaanit voittavat suomalaismiehet mennen tullen. Jos nämä miehet reilu sata vuotta sitten olisivat päättäneet toisin – ja huomatkaa! – yhteiskunnassamme ei asiasta vallinnut yksimielisyyttä, me saattaisimme vieläkin pyytää lupaa passiin joko isältämme, veljeltämme tai aviomieheltämme. Muusta päätöksenteosta puhumattakaan.

Meidän miehemme, näiden vanhojen viisaiden jälkeläiset, korkeintaan mussuttavat asiasta, mutta olisiko moista kirjoitusta edes julkaistu muslimimaissa? Edelleen voidaan kysyä, olisiko kukaan nainen ollut edes kykenevät kirjoittamaan sitä, kun joissakin muslimimaissa tytöiltä on tapana evätä koulunkäyntimahdollisuus?

Muslimimies ei kirjoituksen mukaan käytä alkoholia. Alkoholi aiheuttaa väärinkäytettynä väkivaltaa, turvattomuutta ja surua. Se tekee sitä kaikille väärinkäyttäjille, niin muslimeille kuin suomalaisillekin. Niin kuin eivät kaikki muslimimiehet ole absolutisteja, eivät kaikki suomalaismiehetkään ole juoppoja. En ole valmis puolustamaan alkoholin vaikutuksen alaisena tehtyjä pahoinpitelyitä tai perheenpieksemisiä, mutta jos joku voi selittää minulle, miksi selvin päin tehty vaimon viiltäminen teräaseella olisi yhtään sen hyväksyttävämpää? Tässä viittaan tuntemaani tapaukseen suomalaisen naisen ja muslimimiehen avioliitosta. Enempää en kerro tästä tapauksesta. Kumpaakin siis esiintyy ja yhä väittäisin, että muslimipiireissä vaimon pieksentä on yleisesti hyväksyttävämpää kuin suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa kännisenä vaimonsa hakannutta miestä ei pidetä sankarina, kuten islamilaisessa yhteiskunnassa pidetään selvin päin vaimoansa kepillä ojentavaa.

Ko. mielipidekirjoituksessa sanottiin myös, että muslimin henkilökohtainen hygienia on aivan toista luokkaa kuin suomalaisen miehen. Minulla ei valitettavasti ole henkilökohtaisia kokemuksia läheisestä kanssakäynnistä muslimimiehen kanssa, mutta yksi varteenotettava este sille on ollut juuri ikävästi lähentelevien muslimien epäsiisti pukeutuminen, hieltä haisevat lähentelevät taksinkuljettajat, ruokkoamaton karvoitus niin hiusten kuin parrankin osalta sekä usein huono hampaisto. Suomalainenkin mies pukeutuu joskus epäsiististi eikä sellainen todellakaan vetoa naiseen, ei varmasti kehenkään naiseen uskonnosta tai kansallisuudesta riippumatta. Enemmän olen kuitenkin nähnyt epäsiistejä muslimien joukossa kuin suomalaisten – johtuuko se sitten heidän suuremmasta määrästäänkin? Tuuhea viiksistö ja karvoitus kämmenissä eivät kyllä tee ihmisestä hygieniastaan huolta pitävän oloista, joten se on aina ollut turn off. Kuten sanoin: en ole ollut intiimissä kanssakäymisessä muslimin kanssa, mutta edellä mainituin perustein rohkenen epäillä heidän hygieniaansa. Toisaalta, niin kuin asia oli kirjoituksessa esitetty, voihan olla, että kirjoittaja halusikin miehensä olevan vähemmän hygieeninen?

Mitä taas tulee palkkapussin tuomiseen vaimolle, niin en voi kuin säälitellä. Minut on kasvatettu niin, että yhdessä päätetään ja molemmilla on omat rahansa. Meille suomalaisnaisille kun on jo syntymästä saakka suotu oikeus määrätä omista rahoista. Se sama on muuten suotu suomalaiselle miehellekin.

Päätän tämän postauksen mukaellen em. mielipidekirjoitusta:

Koskaan ei ole muslimi arvostanut minua niin kuin suomalainen mies.

Vaikka lehdet ovat vielä vihreitä ja pysyvät puissa, niin syksyn tulo on väistämätöntä. Läheistä aukiota reunustavat kastanjat ovat pudottaneet hedelmänsä pitkin katuja ja liiskaantuneet pähkinät levittäytyvät asvaltin täydeltä. Taivaalta tulee vettä ja talojen välissä kieppuva tuuli työntää sitä inhottavasti vasten kasvoja. Minä, joka pidän syksystä, en tykkää. Huolestuttavinta tässä on se, että Westökään ei vakuuta.

Olen lukenut kirjasta puolentoista sataa sivua. Siinä on sama kertova ote kuin edellisissäkin, mutta silti siinä on jotain outoa. Olen aina pitänyt kirjailijan tavasta sitoa tapahtumat tiukasti aikaan ja paikkaan, mutta tässä kirjassa sitä on liikaa. Hän luettelee ylenmääräisesti Helsingin silloisia rakennustyömaita ja ryöstöviljelee kauppojen ja kapakoiden nimiä kuin kosiakseen minunlaistani lukijakuntaa. Liikaa yrityksen makua?

Päähenkilöiden nimetkin ärsyttävät. Ariel. Minun oli pakko tarkistaa, kuinka monta 40-luvulla syntynyttä Ariel-nimistä miestä Suomessa on kastettu, 22 kappaletta. Ei ole uskottavaa, että heistä kukaan olisi ollut samoista olosuhteista duunareiden Kalliosta, kuten yksi kirjan päähenkilö. Jouni on uskottava, mutta sittenkin se on lappalainen nimi eikä kuulosta helsinkiläiseltä. Vai johtuiko pojan nimenvalinta siitä, että isänsä oli mukana Lapin sodassa? Adriananoita on kastettu 18, voi olla, että heistä yksi olisikin Eirasta.

En minä kirjaa kesken lopeta, mutta näillä eväillä se ei enää onnistu hurmaamaan minua kuten edelliset. Loppuisi edes vesisade, niin pitäisin syksystäkin jälleen.

Viikonloppu meni yhdessä humussa, ensin Alicen ja Koskelan hurjan kanssa, sitten lauantaina Kanervan seurassa. Kävimme katsomassa Lavosen näyttelyn, mutta kumpikaan meistä ei sitten ostanut mitään, vaikka molemmat vähän harkitsimme.

Jatkoimme iltaa meillä, esittelin tietenkin viime matkojen valokuvat, koska Kanerva on lähdössä Tuntematon-matkalle ensi kesänä. Pitihän niistä selostaa, mutta miten sitä juttua riittikin kaikesta maailman asiasta aina aamuviiteen saakka? Pakisimme, kehuimme väliin toisiamme ja lapsiamme. Arvostelimme ja ihmettelimme, suoranaista juoruilua unohtamatta. Ihanaa.

Eilen kävi sähkömieskin vihdoin ja kylpyhuoneeni valaistus toimii jälleen. Loppujen lopuksi vika oli sittenkin lampussa. Se on sama lamppu, joka on ollut paikoillaan aina siitä lähtien kun muutin tähän asuntoon eikä edes minun asentamani. Kipinän mukaan se oli 60 wattisena liian kirkas ja aiheutti ylikuumenemisen ja siksi ensi alkuun vain väläytteli, mutta nyttemmin lopetti toimintansa kokonaan, vaikka hetkeksi välähtikin, kun sitä yritti panna päälle.

Illan istuin katti karvajalan kanssa ja katselin pari jaksoa Kadonneet-ohjelmasta. Westö lepää yöpöydällä. Tartun siihen tänään. Iltapuhelussa Itkonen manaili mittavia mätkyjään. Kökkö homma.

Olen tuiki kyllästynyt hiuksiini, joita pitäisi pestä joka aamu. Kun en jaksa sitä, niin joka toinen päivä pidän niitä kiinni soljella takaraivossa ja näytän ikäiseltäni tai vähän vanhemmalta. Enää ei tarvitsisi näyttää; baarissa ei ole aikoihin kysytty papereita, paitsi Bostonissa. Eikä sitäkään tehty iän tarkistamiseksi, vaan siksi, että niillä ihmisillä on tapana heittäytyä tuttavallisiksi heti ensimmäisestä sekunnista lähtien ja henkilötodistuksen kysyminen on vain keino katsoa tyypin nimi.

Eilen aamulla askartelin rullat päähäni, viritin föönin jatkojohdon päähän ja luin päivän lehdet netistä samalla kun kuivasin kuontaloani. Jatkojohtojen määrä olohuoneessani ei siis ole vähentynyt, vaan pysynyt vakiona. Koska sain kehuja pehmeiltä näyttävistä hiuksistani, ajattelin ottaa permanentin tässä lähiaikoina.

Ryppyinen naamataulu ja kiharat eivät välttämättä ole paras yhdistelmä, mutta ei ole itseensä kyllästynyt ämmäkään kokonaisuutena. Kunhan vain pääsen kampaamoon saakka, otan ne kiharat ensi tilassa. Maanantaina ei voi, koska silloin tulee sähkömies toivottavasti lopettamaan kylpyhuoneen diskoilun, tai siis nykyäänhän se on camera obscura. Valot eivät syty enää kuin hetkeksi. Sekin tietysti saattaa olla luonnon oma keino vähentää tyytymättömyyttäni.

Eilen tuli pojalta mukava tekstari: ”Sain täydet näytöstä taas.” Teini on vedellyt näyttötutkinnoista täysiä pisteitä koko kouluajan, mikä on minulle, ja kai hänelle itselleenkin, yllätys. Yllätys käden taidot ovat siksikin, että täkäläisessä koulussa niitä ei harjoiteta ja jos sitä kotona ei tehdä, niin taidot jäävät piiloon. Minä en ole käsityöihminen ja vielä vähemmän nikkaroija, joten pojan ohjaus tältä osin on jäänyt lähinnä papan varaan ja sekin vähäiseksi.

Muutenkin pojan koulu meni viime vuoden osalta hyvin ja näköjään tämä jatkuu. En uskoisi, jollen olisi omin silmin nähnyt raporttia. Kaiken lisäksi hän viihtyy koulussa. Teini ja kaksi muuta poikaa rakentavat vaurioituneesta helikopterinromusta simulaattoria, mikä on innostanut nuorta miestä entisestäänkin.

Tällaiset uutiset ovat aina tuhottoman helpottavia.

Tuntematon ihmetteli kommentissaan, miksi naisilla on aina tällaisia outoja romantiikankaipuita, vaikka ihan oikeitakin miehiä on saatavilla. En minä edellisessä postauksessani ollut minkään romantiikan perään, vaan iloitsin siitä, että käsilläni on lempikirjailijani uusin teos, jota alan lukea. Olin vain kirjoittanut iloni ilmoille ikään kuin se olisi romanttista rakkautta. Rakkautta se onkin, rakkautta hyvään kirjallisuuteen.

Romanttista voi olla niin moni asia, ilman, että se on jotain harlekiiniromantiikkaa. Harva tuntemani nainen kaipaa juuri sellaista romantiikkaa, jota kioskikirjallisuudessa viljellään. En pidä siirapista itsekään elävässä elämässä, vaikka muutaman romanttisen novellin olen kirjoittanutkin. Minä en putoa polvilleni, kun komea mies kuiskaa kuutamossa korvaani ”Olet maailman ihanin nainen”. Sellainen naurattaisi, jos näin kävisi. Pilaisin koko romantiikan vähemmän naisellisella röhönaurulla. Ja kyllä, pidin romanttisena lostyouinfinlandin lehti-ilmoitusta, koska se oli niin erilainen, melkein kuin se ei olisi totta. En välttämättä kuitenkaan haluaisi olla sen kohde.

Joskus arkinenkin asia muuttuu elämää suuremmaksi romantiikaksi, kun se tapahtuu odottamatta tai on juuri siinä hetkessä kiinni. Romantiikka ei siis ole kiinni siitä, onko varaa maksaa tuhansien lehti-ilmoitus kadonneen löytämiseksi vai onko taskunpohjalla pelkkä lantti. Se ei myöskään ole kiinni siitä, onko tekijä ruma tai komea. Se vain on ja joku kokee jonkun jutun romanttiseksi, vaikka se ei sitä toisen mielestä ole ollenkaan.

Kerran menin tapaamaan silloista poikaystävääni junalla, hän seisoi asemalla odottamassa ja kun näin hänet, jätin laukkuni ja juoksin halaamaan. Miehen mielestä juoksussani läpi ihmisjoukon oli jotain yltiöromanttista ja erityisesti siinä, että jätin vaatekassini tolpan juureen ja vain juoksin hänen syliinsä. Hänelle tuli tunne, etten näe kuin hänet, huolimatta niistä kymmenistä muista ihmisistä, jotka purkautuivat asemalaiturille. Toisen kerran pidin romanttisena sitä, että eräs mies, nähtyään minut samassa paikassa, kävi pikaisesti ostamassa Fazerina-patukan ja toi sen minulle. Hän muisti, että olimme joskus nauraneet syövämme Fazerinaa, jos tapaamme vuosien jälkeen (sinäkö se oot?). Ihan tässä viimeaikojen jutuista, niin pidin sellaistakin sykähdyttävänä, kun Itkonen soitti Lapin-rundiltaan ja kertoi tanssittaneensa kapakkailtana vain minunnäköisiäni naisia. Jotain pirun romanttista oli siinäkin

Kuten huomata saattaa, minun romantiikannälkäni on melko helppo tyydyttää.

Olen säästellyt sitä, vaikka se on ollut minulla jo kaksi päivää. Olen silitellyt sen pintaa ja korkannut sen kirjoittamalla nimeni siihen. Olen nuuhkaissut sitä.

Tänä iltana en käy yöhön yksin. Otan Kjellin sänkyyni ja syleilen häntä.
Kiitos Kimmelille!