tuokioita elämästäni

En tiedä, onko Wolden ruokahaluttomuus johtunut närkästyksestä sitä kohtaan, että törkeästi veimme sen käärmesaaliin vai siitä, että sitä on hermostuttanut pienet lapset. Joka tapauksessa tänä aamuna kolli kaiken sille laittamani evään. Muutoinkin eilen veljen perheen lähdettyä Wolde kiehnäsi minussa enemmän kuin koskaan aiemmin. Sitä piti rapsuttaa ja paijata; se puski ja pussasi kissamaisesti.

Tämän päivän kohokohdiksi muodostunevat retki kylille ja loka-auto. Minun haettava kirjakaupasta tilaamani kartta ja käytävä ruokakaupassa. Vaikka jääkaapi on revennyt liitoksistaan muutamana päivänä, se on kuitenkin uhkaavasti tyhjentynyt ja viikonloppu on edessä. Loka-auton taas tilasin eilen aamulla, kun pillit alkoivat soida sen merkiksi, että viiden tuhannen litran säiliö on täynnä sitä itseään. En ihmettele asiaa ollenkaan, sillä runsas ruisleivän syönti on tehnyt minusta pöntön suurkuluttajan.

Aurinkokin paistaa lähes pilvettömältä taivaalta, joten minun on kai äkkiä tartuttava imurinvarteen jotta voin nauttia rauhassa tulevasta päivästä.

Veljen perhe lähti ja vie teinin mennessään. Meillä oli leppoisat kolme päivää ja Herne ja Totti pitivät huolen vauhdista. Parikymmenasteinen järvivesikään ei estänyt uimista ja molemmat liottivat itseään kiitettävästi rannassa. Kuten jo kerroin, olemme syöneet hyvin, niin hyvin, että kohta en mahdu samoihin vaatteisiin enää.

Hoasilta tuli pojalle asuntotarjous Tikkurilasta, joten sekin homma on nyt nytkähtänyt eteen päin. Koulukirjatkin on jo haettu kirjakaupasta. Kaikki on siis hanskassa tähän mennessä.

Lepäilen tämän päivän ja huomenna on kai pakko otta imuri käteen ja siivota, vaikkei yhtään huvittaisi.

Että me olemme syöneet hyvin. Kälyni on armoitettu kokki ja ruoka on sangen suunmukaista. Sunnuntaina illalla rakensimme kanavartaita runsaiden vihannesten kera. Eilen söimme silliä ja uusia perunoita lounaalla, illalla lasagnea.

Tänään menu koostuu kalasta. Muutaman kilometrin päässä on lohilammikko, mistä veli ja poikansa kävivät onkimassa meille pari lohta. Ne savustuslaatikkoon, lautaselle jälleen perunoita ja johan maistuu.

Kesäherkkuja ei ole vaikea löytää. Mansikoita olemme myös popsineet.

Wolde on siis ilonani. Meidän belgialaiselta helsinkiläistyneeltä kaupunkilaiskissalta löytyy aidot pedot vaistot maalla. Hänestä sukeutuu saalistaja alta minuutin.

Ensimmäisenä aamuna Woldella oli jo päästäinen ansassa. Itse asiassa päästäisiä oli kolme rannan mustikanvarpujen juurella, isoin saalis, hiiri oli asetettu näyttävästi keskelle laituripolkua. Ihailimme sitä asiaankuuluvasti ja pollea kolli kiehnäsi jaloissa.

Tänään Wolde suoritti todellisen urotyön. Aluksi kälyn kanssa ihmettelimme, mistä kuuluu outoa kolinaa. Totesin Wolden kolinan aiheuttajaksi, se leikki rappusten alla. Hetken kuluttua lensi keppi ja Wolde syöksyi sen perässä. Ihmettelin jo aikuistuneen kissan leikkiä kepillä ja menin tarkastamaan sitä lähemmin. Maassa oli noin 25 senttinen kyy täysin liikkumattomana. Puistatukset ravistuttivat selkäpiitäni. Käly haki rohkeasti kepin, minä kumisaappaat. En uskaltanut kuitenkaan kalauttaa jo Wolden kynsissä haavoittunutta lieroa ja lopulliset armoniskut antoi siis kälyni.

Wolde seurasi toimitusta silminnähden närkästyneenä; olimme tulleet pilaamaan hänen loistavan saaliinsa. Joka tapauksessa meillä on kiissaa kiittäminen, ettei kyy päässyt pistämään joukkomme nuorinta, veljentytärtäni Hernettä.

Juutuin illalla Ylen teemalle, jossa näytettiin ensimmäistä suomalaista tosi-tv:tä. Vuonna 1981 kymmenen ihmistä suljettiin kolmeksi päiväksi tv-studioon ja katsottiin mitä tapahtuu. Jutut kiihtyivät mitä pidemmälle päästiin. Ohjelma oli varmasti mielenkiintoinen kokeilu aikanaan.

Tytär oli kauhuissaan siitä, kuinka ankeita telkkariohjelmat olivat olleet ja miten avoimesti ihmiset polttivat tupakkaa ja piippua. Vävykki ja teini pitkästyivät, kun eivät päässeet katsomaan räminäohjelmia. Loppujen lopuksi nuoriso hiipi sänkyihinsä kohtalaisen ajoissa.

Ohjelma kesti monta tuntia ja minä tietysti nukahdin sohvalle ja siirryin siitä sitten sänkyyn joskus.

Päivästä on tulossa aurinkoinen ja ilmeisesti myös lämmin. Voimme todennäköisesti syödä ulkona, mikä on tietenkin ilahduttavaa.

Tytär toi syntymäpäivälahjaksi kaksi kirjaa: ensimmäisen nimi on Elä, kuolet kuitenkin, toinen oli Opas miehen valintaan. Pitäisikö ne ottaa vihjeinä?

Sää on ollut lämmin vaikkakin epävakainen. Rämmimme toista tuntia läheisellä niemellä ja saimme niskaamme aimo vesisateen, vaan minkäs teet, kun karkuunkaan ei päässyt.

Kissat ovat aivan ihania. Wolde jää kanssani kesälomalle, mutta lähes karvaton Sanda, rodultaan devon rex, lähtee takaisin Helsinkiin. Sanda on uskomaton kissa: se hyppää jatkuvasti minunkin syliini ja vaati rapsutusta. Pimu ei vierasta eikä pelkää ketään, vaan on todella ihmisrakas olento.

Jotain kuitenkin saimme aamupäivällä aikaiseksi: tytär toi mattonsa pestäviksi ja yhdessä kuurasimme kaikki kolme laiturilla ja saunassa. Muutoin tämä onkin ollut syömistä.

Päivällä pojat, vävykki ja teini grillasivat possunlihaa, sen lisänä uusia perunoita ja salaattia, jonka tytär väsäsi. Että se lapsi viitsii ottaa ruoanlaitonkin niin insinöörimäisesti: pyysin häntä ensin sekoittamaan kastikkeen suoraan kulhossa, öljyä ja balsamicoa sekä mausteita. – Ei ne sekaannu keskenään, oli vastaus. – Kyllä ne sen verran sekoontuu kuin on tarviskin. – No voi olla, mutta siitä tulee emulsiota ja jos tarpeeksi kauan odottaa, ne eroontuvat jälleen. Mitä siihen sitten enää äitinä lisää?

Nettiyhteys täällä on tavattoman hyvä. Nyt ei tarvitse harmitella, jos joku hyvä resepti jäikin kotiin, vaan voi etsiä sen internetin ihmeellisestä maailmasta. Löysin maustekaapista pari purkkia tonnikalaa ja etsin tonnikalapiirakan ohjeen netistä. Sekoitin keskenään parikin ohjetta ja sain aikaiseksi maukkaan paistoksen iltapalaksi. Pojat ainakin tykkäsivät.

Sauna lämpiää jälleen, jääkaapissa odottaa huomiseksi tiramisu, joka syödään heti pastalounaan jälkeen, kun veljen perhe ehtii tänne.

Jos mummu vielä eläisi, pari päivää sitten hän olisi pyytänyt luokseen. Olisin auttanut häntä vaihtamaan kahden pöydän paikkaa. Mansikkakakku olisi tilattu jo yli viikko sitten Laurellilta ja pitkot leivottu viimeistään eilen.

Tänään mummu olisi pukeutunut juhlatamineisiin ja kattanut kahvipöydän ja siihen seitsemän sortin leivonnaiset. Mummu ei juhlinut syntymäpäiviään, vaan hän sanoi viettävänsä Hermanninpäiviä. Jos häneltä pikkutyttönä kysyi, että ketä kaikkia olet syntymäpäivillesi kutsunut, hän ei ollut kutsunut ketään. Ihmiset tulisivat, jos tulisivat.

Alli tulisi ainakin. Eikä se Alliin jäänyt, Lalla, Lille ja Jatta poikkeaisivat myös, kuten koko Puistomäen mummokaarti, mikä ei suuruusluokaltaan ollut aivan vähäinen. Sylvi puuskuttaisi mäen ylös, hento Lylly keinuvine kävelyineen ja vähän vankempi sisarensa myös. Kahvipannu porisi ja leipomuksia kehuttiin. Polkupyörä toisensa jälkeen häipyi pihasta illan tullen.

Siitä joukosta ei ole enää monta jäljellä, mutta mummukin täyttäisi 102 vuotta tänään, jos eläisi.

Katsoin illalla kakkosen dokumentin Dubain rakentamisesta. Dokkari oli alun perin ranskalaiselle envoyé spécialille tehtyä tuotantoa ja tiedän sen olevan taattua kamaa, samaa laatua kuin BBC:n vastaavat. Siinä kuvattiin intialaisten, pakistanilaisten, nepalilaisten, bangladeshilaisten ja nykyään enenevässä määrin myös kiinalaisten rakentajien oloja rikkauksistaan kuulun Dubain paratiisissa.

Dokumentti oli raakaa katsottavaa: miehelle luvataan maat ja mannut; loppupeleissä – kansallisuudesta riippuen – hänelle maksetaan kahdeksan tunnin päivittäisestä työstä pahimmillaan 55 asteen helteessä 100-150-200 euroa kuukaudessa. Työtapaturmat ovat yleisiä: joka päivä kaksi aasialaista vammautuu näillä työmailla, joka neljäs päivä yksi heistä päättää itse päivänsä, koska ei kestä oloja. Silti lähtijöitä riittää, ja siihen nämä sikaniskapaskagrynderit elinkeinonsa perustavat: tulijoita on. Milloin köyhyys maailmasta loppuisi? Tasan sinä päivänä kun loppuu rikkauskin!

Näin rakennettujen hotellien luksuksesta nauttivat ihmiset, jotka voisivat maksaa satakertaista palkkaa rakennusmiehille sen enempää köyhtymättä. Joku muu käärii voitot taskuunsa. Minua oksettaa. Minua oksettaa se, että työtätekevälle ei makseta mitä luvataan. Se ei ole oikein, ei millään mittapuulla. Nämä miehet nukkuivat minimaalisissa huoneissa, 22 miestä 17 sängyssä. Kaikille ei ollut edes omaa petiä. Minä tunsin häpeää lojuessani koko leveydeltäni sohvallani, johon olisi mahtunut kolme muuta, tontillani, jolle olisi mahtunut kaksikymmentä heidän asumustaan.

Samaan aikaa luin Pekka Saurin kommentin hesarista: kyllä sosiaalivirasto auttaa hädässä olevia kerjäläisiä, jos he vain tulevat apua pyytämään. Minua oksetti enemmän. Meillä riittää, kun kävelee luukulle. Meillä ei silti ole varaa lisätä kehitysapumäärärahoja niille maille, joissa riittää työhaluisia rakennusmiehiä. Meillä olisi varaa palkata näitä Dubaihin lähteviä miehiä rakennuksille, maksaa heille oikeaa palkkaa ja järjestää heille inhimilliset työolot. Siitä hyötyisivät kaikki; nämä miehet lähettävät puolet palkastaan kotiin – kehitysapua tarvittaisiin vähemmän; maamme rakennusmiespula korjaantuisi. Miksi meille ei oteta näitä työtätekeviä, ilmeisen kunnollisia rakennusmiehiä? Miksi meille haalitaan Euroopan työhaluttomat?

Minä poden välillä tällaista maailmantuskaa; se ehkä juontaa juurensa aikaan, kun ihan oikeasti olin nuori. Punk ja muu atomivoimanvastustus oli silloin päivän sana. Kuljin ylpeänä ei-ydinvoimaa-nappi hakaneulalla kiinnitettynä pipossani, ensin serkulta lainattu, sittemmin itse Tukholmasta ostettu palestiinalaishuivi kiedottuna kaulaani kuvitellen, että sukupolveni pelastaa maailman. Enää en usko sitä tekeväni, ikä on tehnyt tehtävänsä, niin myös omat lapset. Ne omat lapset ovat muuten sellainen asia, että maailmatuska häviää kuin aamukaste: huomio kiinnittyy niin tasan vain oman jälkikasvun hoitoon, ettei muulle jää tilaa. Näin on ihmisluonto rakennettu. Joka muuta väittää, ei tunne tosiasioita.

Tänään me kokoonnumme, minä ja lapset vävykillä lisättynä yltäkylläisen pöydän ääreen. Käytämme kaasua grillaamiseen, sähköä perunoiden keittoon ja puita saunan lämmittämiseen; tuhlaamme luonnonvaroja varmaankin enemmän kuin oikeasti köyhä koko elinaikanaan. Silti en tunne tekeväni väärin vaan olen sitä mieltä, että olen sen ansainnut. Unohdan omantunnon äänen, kuten niin liian usein muutoinkin.

Teini tuntuu nauttivan nuoruudesta. Soittelin illalla ja kyselin, missä nuori mies liikkuu. Hän kertoi olevansa Hietsussa muutaman muun kaverin kanssa. Taustalta kuului kitaransoittoa. Puheesta päätellen rannalla oltiin selvin päin. Ehkä hän sittenkin osaa olla?

Tuli niin mieleeni omat nuoruusajat, miten mageeta oli istua ringissä pimeyden hiipiessä ympärille ja jonkun tapaillessa laulun sanoja kitaran säestyksellä. Ehkä se on teininkin vihdoin aika kokea jotain samanlaista.

Tänään tulee 28 vuotta siitä, kun vietin 17-vuotissyntymäpäiviäni. Tässä taannoin, kun poika täytti saman verran, Alice kysyi, että muistanko, mitä itse tein silloin. Kaivelin muistilokeroita ja löytyihän se oikea vuosi.

Olin kesäduunissa Sibeliuksen syntymäkodissa oppaana. Samaa työtä teki myös naapurin pari vuotta vanhempi tyttö. Hän osti minulle pullon bulgarialaista punaviiniä, Melnik 17, lahjaksi. Rakennusta maalattiin ja kun museopäivä läheni loppuaan, sulkeuduimme kollegan kanssa toimistoon ja avasimme punaviinipullon. Maalarit katsoivat ikkunasta ja kutsuimme heidät mukaan pippaloihin. Kolmen vartin punkkupullo tyhjeni nopeasti neljään pekkaan, ei siitä tullut teininäkään kuin vähän iloiseksi.

Tunnustin myös vanhemmilleni tämän syntini pari viikkoa sitten. Aikoinaan se taisi olla isokin juttu: harjoitin kuitenkin alaikäisenä työmaajuopottelua.

Alice kertoi, että Brysselissä oli ollut sähkökatko, joka ilmeisesti kesti joltisenkinmoisen ajan. Ainakin niin kauan, että paikkakunnan vähäaasialaiset ehtivät jo kaduille meuhkaamaan. Täällä haja-asutusalueella saisin varmaankin mennä yksinäni soihtujen kera männikköön mölyämään moisesta asiasta.

Melkein meninkin, mutta tartuin kuitenkin nokialaiseen ensin ja soitin Järvi-Suomen energiaan. En ole täysin sähköstä riippuvainen, mutta tilanne oli pirullinen, koska korvapuustit olivat uunissa. Katko ei onneksi ollut pitkä. Tolppapojat ovat asentamassa uutta muuntajaa lähistöllä ja työtään varten kuulemma joutuvat pätkäisemään virrat pois vielä huomennakin.

Hyvä, että asentavat uuden muuntajan, vanhassa olikin liian vähän tehoja. Eivät insinöörit viisaudessaan ajatelleet, kun nämä rannat kaavoitettiin muutama vuosi sitten, että ihmiset haluavat nykyään mukavuudet mökeilleen. Muuntaja oli alunperinkin liian pieni näiden tupien tarpeisiin.