tuokioita elämästäni

Pujotin käteni postilaatikkoon ties monettako kertaa, mutta tällä haavaa en onneksi turhaan. Olin odottanut kirjettä YK-komppaniasta jo pidemmän aikaa ja nyt se oli käsissäni. Armeijan jälkeen olin saanut määräaikaisen työsopimuksen paikallisesta sähköliikkeestä asentajana ja koska minulla oli armeijasta kiitettävä palvelustodistus, olin pyrkinyt YK-joukkoihin Lähi-itään. Heitin muut postit laatikon päälle ja avasin kuoren. Kirjeessä kerrottiin kuivalla virkakielellä, että minut oli valittu Finbattin komppaniaan Golanille. Lopussa oli puhelinnumero, johon tuli ottaa yhteyttä viikon sisällä. Verovapaa auto siinteli silmissäni kun juoksin kotiovelle.

Yhtä kiihkeästi kuin itse olin odottanut lähtökutsua, Marsu oli sitä pelännyt. Olimme olleet yhdessä Marsun kanssa rippikoululeiriltä saakka ja suhteemme oli kestänyt Marsun vaihto-oppilasvuoden sekä minun armeija-aikani. Marsu oli loistonainen, josta moni kaveri oli kateellinen. Meillä oli tarkoitus piakkoin muuttaa yhteen, mutta koska kumpikaan ei ollut saanut vakituista työtä, päätimme odottaa toistaiseksi. Niinpä asuinkin vielä vanhempieni luona Veteraanikylässä ja jaoin yläkerran pikkuveljeni kanssa. Marsu vietti kyllä yläkerrassa varmaan enemmän öitä kuin kotonaan, mutta virallisesti emme asuneet yhdessä.

Kukaan muu ei ollut vielä tullut enkä päässyt jakamaan ilouutistani kenenkään kanssa. Katsoin kelloa ja totesin, että Marsu oli jo lähtenyt pankista, joten hänelle oli turha soittaa. Janin aikataulusta minulla ei ollut aavistustakaan ja vanhemmat tulisivat kotiin varmasti ennen kuutta. Avasin jääkaapin, join pari kulausta appelsiinimehua suoraan tölkistä ja lähdin polkupyörällä katsomaan, törmäisinkö Marsuun matkalla töistä kotiin.

Kaunis tyttöystäväni käveli juuri torin poikki, kun laskin alas kirkonmäkeä rämisevällä Tunturillani. Marsu nosti katseensa ja iloisesti heiluttaen tervehti minua. Hitto, että se nainen oli upea. Pilkullisen kesäleningin helma heilui tuulessa ja tummansiniset sandaalit vain hipaisivat torin mukulakiviä, kun Marsu pomppasi kevyeen juoksuun kohti minua. Hän ei ollut yhtään hengästynyt juostuaan ja kun vaivoin sain mankelini pysähtymään, Marsu tarttui minua niskasta ja suuteli kuin emme olisi tavanneet moneen kuukauteen. Työnsin kieleni syvälle Marsun suuhun ja vastasin suudelmaan vähintään yhtä kiihkeästi. Pahus, että seisoimme torin laidalla! – Ihanaa, että tulit vastaan, saanko hypätä pakkarille? Marsu nauroi ja katseli veikeä ilme kasvoillaan kun kaivoin takataskustani kirjettä. Sitä mukaan kun kirje hivuttautui esille kireästä farkuntaskustani, Marsun ilme vakavoitui. Hän arvasi, mitä tuleman pitää.

Talutin pyörää yhdellä kädellä ja pidin toista Marsun olalla. Tyttöystäväni vielä äsken iloinen tuuli oli tipoteissään. Ehdotin, että kävisimme Bella Napolissa syömässä pizzat ja juomassa yhdet oluet. Marsu purskahti lohduttomaan itkuun. – Kenen kanssa minä sitten käyn pizzalla, kun sinä olet poissa? hän sai sanotuksi vapisevin huulin. Tunsin itseni pahimman lajin lurjukseksi Marsun takia, vaikka mieltäni hivelikin ajatus vuoden mittaisesta palveluksesta kansainvälisissä tehtävissä Lähi-idän kuumuudessa ja ennen kaikkea tieto paremmasta palkasta ja verovapaasta urheiluautosta, jolla voisimme Marsun kanssa cruisailla pitkin kaupungin katuja palattuani. Työnsin tunturini telineeseen enkä välittänyt edes lukita sitä. Viekööt, jos vievät – vuoden kuluttua minä ajan Camarolla enkä katsokaan polkupyöriin päin.

– Näytä sitä kirjettä, Marsu pyysi, kun olimme istuutuneet pöytään. Selasin ruokalistaa ja kun tarjoilija tuli, pyysin häntä tuomaan molemmille isot oluet. Ojensin kirjeen kullalleni ja hän luki sen nopeasti. – Lähtöhän on jo tämän kuun lopussa, hän totesi ja viikkasi paperin takaisin kuoreen. Tiesin kavereiden kokemuksesta, ettei lähtö välttämättä ollut vielä kuun lopussa, mutta meidän tulisi siirtyä Niinisaloon silloin – tarkka lähtöpäivä ilmoitettaisiin vasta myöhemmin. Marsu oli kyllä siinä suhteessa oikeassa, että kuunvaihteen jälkeen emme enää tapaisi. Niinisalosta ei saisi lomia, vaan koulutus olisi lähes ympärivuorokautista. Samantyyppistä kuin mitä pääsykokeetkin olivat olleet: pitkien harjoitusten jälkeen hermot kiristettiin äärimmilleen ja miehistä yritettiin saada kaikki irti. Vain vahvahermoisimmat pysyisivät mukana ja olipa joillekin käynyt joskus niinkin, että vaikka kaveri oli tullut valituksi, hänelle oli ennen varsinaista lähtöpäivää annettu littera kouraan ja pantu maitojunalla takaisin.

Rauhoittelin Marsua parhaan kykyni mukaan ja selitin, että enemmän minulle häntä tulee ikävä kuin hänellä minua. Pataljoonassa ei olisi kuin miehiä eivätkä kontaktit paikallisten naisten kanssa seurustelutasolla olleet sen paremmin mahdollisia kuin suotaviakaan. Hänhän jäisi tänne kaikkien houkutusten keskelle, kun itse olisin vain muiden karjujen ympäröimänä karulla aavikolla kiikaroimassa harvoja pusikoita. Marsua selittelyni eivät vakuuttaneet, vaan hän alkoi maalata uhkakuvia itsemurhaterroristeista tarkastusasemilla ja autopommeista katujen varsilla. Minä en niitä pelännyt. Niin monet kaverini olivat olleet YK-joukoissa aiemmin, etten välttämättä uskonut edes autopommien olemassaoloon, jollei niitä olisi silloin tällöin TV-uutisissa näytetty. Lupasin kuitenkin olla varovainen.

Aika Niinisalossa kului nopeasti ja kolmen viikon koulutuksen päätyttyä oli lopullisen lähdön aika. Piikkisulkeiset olivat jo saaneet takapuolen araksi – meille annettiin kymmenkunta rokotusta noiden viikkojen aikana. Noin viisikymmentä ”hiutaletta” oli lähdössä lomalta palaavien jermujen joukossa Tel Aviviin. Oma jengimme oli jo alkanut muodostua, mutta samanlaista tiiviyttä kuin lomalaisilla, meillä ei ollut. Kundit puhuivat suomimuonasta ja käyttivät sanoja, joiden tarkoitusta en ymmärtänyt, vaikka olin paljonkin entisten YK-sotilaiden kanssa jutellut. Vanhempani ja Marsu tulivat saattamaan minua lentokentälle ja myönnettäköön, että tunsin haikeutta halatessani Marsua juuri ennen passintarkastusta. Heitin kuitenkin rennosti vanhan putkikassini olalleni ja poistuin kentän turvatarkastuksen kautta lähtöportille muiden sinibarettien sekaan.

Päivät olivat alkaneet kulua tottuneesti: aamuherätys seitsemältä, runsas aamiainen, partiointia, lounas, partiointia, illallinen, jokailtainen sauna ja välillä yöpartiointia. Aamut valkenivat kuumina, vaikka oli jo syksy ja kotona puut olivat muuttuneet punaisiksi ja keltaisiksi. Golaninkin vähäinen kasvillisuus oli ruskan väristä, mutta eri tavalla kuin Suomessa. Näki selvästi, että kaikki oli kuivunutta, huolimatta israelilaisten kastelukanavista ja tehokkaista pumpuista. Vedestähän kukkuloiden valtauksessa oli pitkälti kysymyskin, kun Israel miehitti alueen kuuden päivän sodassa jo ennen syntymääni. Siitä lähtien siellä oli seissyt lähes katkeamattomana ketjuna rauhanturvaajia, joista minä olin siis uusin tulokas. Kun vartiotornista katsoi kiikarilla autiomaahan, näki kaukaisuudessa vihreitä sitruspuita jaffalastissaan, ”Israel makes the desert bloom” eli Israel saa autiomaankin kukkimaan, sanottiin tienvarsilla olevissa julisteissa.

Eräänä iltana jermut ehdottivat, että lähtisimme muutamaksi päiväksi Syyriaan Damaskokseen. Sieltä sai hyviä suomituliaisia edulliseen hintaan. Olin jättänyt loma-anomuksen sisään ja toivoin pääseväni vähintään viikon pituiselle kotilomalle, koska palleja pakotti jo kovasti enkä vielä ollut uskaltautunut tyhjentämään niitä Tiberiaksen punaisen lyhdyn kortteleissa, vaikka Big Ben –nimisessä kapakassa olinkin istunut useana iltana. Marsu tunki alastomana uniini ja pelkkä ajatuskin hänestä sai shortsieni vetoketjun kireälle myös keskellä kirkasta päivää. Damasiin oli pakko päästä vanhojen mukaan. Olin kuullut niin monta tarinaa Damasin Metropol-hotellista, kauppakaduista ja kapakoista. Tuumasta toimeen ja poikien kanssa menoksi jo seuraavana viikonloppuna. Syyriassa kaupat olivat auki myös lauantaina ja sunnuntaina, koska muhamedien pyhäpäivä oli perjantai.

Saavuimme Damasiin ennen lounasaikaa ja parkkeerasimme Metropolin pihalle. Jermuille tuttu jannu otti auton avaimet ja vei sen talliin. Meille oli huoneet valmiina. Ensimmäiseksi istuimme hotellin baariin oluelle ja samassa pianisti sukelsi paksujen punaisten verhojen takaa soittamaan viihdemusiikkia aivan baarin vieressä olevalla vanhalla flyygelillä. Soittaja tunsi suomipojat, koska oli lisännyt ohjelmistoonsa Finlandian ja Porilaisten marssin. Vielä joukkiomme ei kuitenkaan ollut niin kaljoissaan, että olisimme alkaneet täyteen ääneen tapailla laulujen sanoja, mutta vielä sekin aika koittaisi. Pölynpyyhkimiskaljojen jälkeen suunnistettiin sukelle, arabialaisille kauppakujille. Jätkät tiesivät kultakauppiaat, joilta sai tingityksi koruja hyvään hintaan. Aikaa piti vain varata paljon ja parempi oli käydä heittämässä vedet jo ennen kauppaan menoa, koska minttuteetä piti latkia litroittain tinkimisen aikana. Marsu oli aina halunnut panssariketjun ranteeseensa ja päätin ostaa sellaisen Pekun suosittelemalta Ahmedilta. Peku tuli mukaan tinkimään ja loppujen lopuksi maksoin vitjasta alle puolet siitä, mitä olisin maksanut Suomessa. Marsu ansaitsisi toisenkin lahjan. Loppujen lopuksi kasseihini kertyi kasa T-paitoja, kylpytakkeja ja muutamia CD-levyjä tuliaisiksi kotiin. Iltapäivällä käytiin pojille jo entuudestaan tutussa ravintolassa syömässä tuhdit lammasvartaat viini kera ja jälkipalaksi muutama irish coffee. Ilta meni sankassa sumussa discossa jätkäporukassa, koska Damasin naiset pysyivät kotona isiensä ja veljiensä suojelemina. Jos discossa jokunen nainen oli, hän oli tiukasti sukulaismiestensä ympäröimänä, eikä meillä kalpeanaamoilla ollut mitään asiaa mennä viiksekkäiden vahtien ohi pyytämään tyttöä parketille. Hirttoaukiolta olisi saanut maksullisia tanssitettavia, mutta ne olivat niin kamalan näköisiä, etten halunnut mennä edes lähelle.

Seurasin katseellani ryhmää paikallisia nuoria. Lähellä baaritiskiä seisoi tyttö, josta en ollut varma, kuuluiko hän seurueeseen vai oliko hän yksin. Tyttö hymyili minulle ja koska hän ei näyttänyt kuuluvan kenellekään, hain neidon lattialle Stevie Wonderin soidessa. Tytön lanteet keinuivat viettelevästi tanssin ajan ja sain lähietäisyydeltä tuta arabialaisen vatsatanssin kosketuksen. Yritin kysyä häneltä nimeä, mutta tyttö pudisteli vain päätänsä, eikä vastannut kysymykseeni. Kesken tanssin hän irrotti otteensa minusta ja katosi koko baarista. Jäin tuijottamaan eteeni kuin äskeinen tanssi olisi ollut kangastusta, mutta pöydässä istuvat kaverit vakuuttivat, etten ollut ollut yksin tanssilattialla. Kohautin olkapäitäni paremman puutteessa, koska en ymmärtänyt, miksi tyttö oli kadonnut.

Kotiuduimme joukolla hotelliin joskus puolen yön jälkeen ja pianisti oli vielä paikoillaan flyygelin ääressä. Tilasimme viskiä pöytään ja pianisti alkoi soittaa lähes tyhjässä baarissa uudelleen Porilaisten marssia. Tällä kertaa kuoromme yhtyi musiikkiin ja jos sanat puuttuivatkin, intoa ja ääntä riitti vaikka muille jakaa. Baarimikko naureskeli tiskinsä takaa ja kaatoi laseihin lisää juotavaa. Opetimme pianistille pari uutta melodiaakin seuraavaa käyntiä varten: Isontalon Antti ja Rannanjärvi sekä loppuyöstä vielä Rosvo-Roopen. Aamulla olo oli kuin jalkarätillä marssin jälkeen. Kehossani ei ollut yhtään tervettä kohtaa ja ohimoilla nykytti. Aamiainen jäi väliin ja ikkunasta pilkottava aurinkokin teki silmissä pahaa. Vanhan viinan ja paskan haju huoneessa oli melkein käsinkosketeltavaa. Nousin kuitenkin ylös ja lähdin baariin: sillä se kankkunen paranee, millä on tullutkin ja tilasin tuplaviskin.

Pianisti laahusti taas paikalleen kun näki baarissa asiakkaita. Jätkä hymyili leveästi ja kysyi selkeällä suomenkielellä – Mitä kuuluu? ¬ – Paskaaks tässä, vastasin ja vedin viskin lopun huiviini. Tilasin toisen ja kysyin, ottaisiko soittajakin soppaa. Mehmet kieltäytyi kohteliaasti: uskonto ei salli. Tiesinhän minä sen, mutta kyllä sen näki, että täällä viina virtasi, eikä joka mies kuppiin sylkenyt, kunhan esittivät härmänjätkille siveää. Mehmet alkoi kysellä iippojen oloista rajan toisella puolella; onko elintaso parempi vai kärsiikö naapurikin sähkökatkoksista ja vesipulasta. Meitä oli monesti brieffattu näitä kysymyksiä varten ja vastailin vain jotain ympäripyöreätä ja väitin olojen olevan suunnilleen samantasoisia sekä Israelissa että Syyriassa, vaikka todellisuudessa noilla kahdella maalla oli välissään Mariaanien haudan syvyinen elintasokuilu. Jatkoin jutustelua Mehmetin kanssa, koska muut tuntuivat viipyvän sängyssä krapulansa kourissa. Puoliltapäivin Mehmet ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan katsomaan Damasia; hän veisi minut paikkoihin, joihin turistit eivät löydä tai uskalla mennä. Viski oli tehnyt tehtävänsä enkä enää edes tajunnut, ettei kannattaisi lähteä kenenkään matkaan ainakaan kertomatta muille, minne on menossa.

Hyppäsimme vanhaan mersuun ja Mehmet ajoi vähän väliä torvea tööttäillen jonnekin kaupungin laitamille. Hän näytti hökkelikylät ja vesiastioita pitkiä matkoja kantavat tuskin kymmenvuotiaat tytöt. Mehmet puhui vuolaasti, kuinka Hamas ja PLO auttoivat näiden kylien asukkaita saamaan jokapäiväisen leipänsä. Hän kirosi länsinaapurin alimpaan helvettiin ja sylkäisi joka kerta, kun joutui mainitsemaan sanan Israel. Hän tervehti lähes jokaista vastaantulijaa sanomalla ”allah akbar” ja kätteli vanhempia, seinänvierustalla istuskelevia miehiä. Kiinnitin huomiotani siihen, kuinka moni nuori mies oli pukeutunut mustiin, kaulassaan palestiinalaishuivit. Pysähdyimme teehuoneen eteen. Lihava arabimies hyökkäsi Mehmetin kaulaan ja suuteli tätä molemmille poskille. Taas vaihdettiin allahit. Peremmältä teehuoneesta tuli myös joukko nuoria tervehtimään Mehmetiä ja selitys oli kova; sanaakaan en ymmärtänyt. Minulla alkoi olla jano ja pyysin Mehmetiä tilaamaan itselleni oluen. Mehmet mulkaisi minua moittivasti ja sanoi, ettei teehuoneessa ollut tarjolla kuin minttuteetä, mutta että hänen setänsä voisi käydä lähikaupassa hakemassa Coca-Colan ja myydä sen minulle, jos haluaisin. Olin täysin Mehmetin armoilla, joten minun oli tyytyminen äklöttävän sokeriseen minttuteehen.

Makea tee piti jonkun aikaa nälkää loitolla, mutta ennen pitkää senkin vaikutus loppui ja Mehmet ehdotti lounasta jossain lähistön baarissa. Yksikään paikka ei näyttänyt riittävän hygieeniseltä voidakseni syödä niiden antimia ja nähdessään vastahakoisen ilmeeni Mehmet kutsui minut syömään kotiinsa. Olimme aivan kulmilla. Hän heitti kiven valkoiseksi rapatun kolmikerroksisen tasakattoisen talon yhteen ikkunaan ja vihelsi kuuluvasti. Huivipäinen vanhempi nainen tuli heti ikkunaan. Alkoi taas molotus, josta en käsittänyt mitään. Kotvan kuluttua nainen heitti ikkunasta narun varassa roikkuvan korin, jonka Mehmet otti vastaan. Hän alkoi latoa siihen alakerran kaupan laatikoista vihanneksia: munakoisoa, palkoja, tomaatteja ja jotain, joita en ollut aiemmin nähnytkään. Kauppias tuli ulos katsomaan ja Mehmet alkoi kaivaa taskujaan. Tässä vaiheessa tajusin, että hän oli hankkimassa lisää ruokaa lounaspöytään ja tarjouduin maksamaan ostokset. Maksettuani kauppiaan pyytämän hinnan Mehmet nykäisi pari kertaa narusta ja vanha nainen hilasi korin takaisin yläkerroksiin. Pujahdimme pienestä aukosta taloon sisälle ja nousimme portaat ylimpään kerrokseen. Asunnon ovella metelöi kaksi noin kahdeksanvuotiasta mustapäätä, kolmas, hieman vanhempi huikkasi allahit nähtävästi olohuoneen ovelta kaukosäädin kädessään ja kaksi huivipäistä tyttöä, joiden iästä en päässyt ensisilmäyksellä selvyyteen, pujahtivat sisään keittiön ovesta sanomatta mitään. Mekkala oli jälleen kova ja kaiken yläpuolella television uutistenlukijan ääni kaikui kiviseinistä kuin kirkossa. Ikkunasta roikkunut vanha nainen viittoi sentapaisesti, että käsitin hänen kutsuvan meitä ruokapöytään.

Tarjolla oli iso vati vähän riisin näköisiä jyviä, joiden joukossa oli vihanneksia ja rusinoita, toisella lautasella oli lihanpaloja sekä vieressä pilkottuja tomaatteja, joiden päällä oli runsaasti sipulia. Perheen äiti istui jo pöydässä ja Mehmet asettui häntä vastapäätä. Nuoremmat pojat sijoittuivat kuka minnekin ja jo aiemmin näkemäni kaksi huivipäistä tyttöä jäivät seisomaan kaasulieden viereen. Katsoin kummissani, mikseivät tytöt astuneet pöytään ja kysyin Mehmetiltä syytä siihen. Hän vastasi, että he syövät seisaallaan. En voinut ymmärtää moista ja tarjosin tuoliani toiselle tytöistä. Samassa huomasin, että tyttö oli tanssilattialta kadonnut kangastus. Tyttö hymyili arasti ja ravisti päätään. ¬¬¬¬¬Toinen käänsi kasvonsa kokonaan pois. Otin kangastusta kädestä kiinni, ohjasin hänet pöytään ja työnsin tuolin hänen alleen. Kaikki katsoivat kummastuneina toimitusta. Vihdoin pääsimme syömään. Ruoka oli erittäin mausteista ja söin sitä hyvällä halulla. Paikalleni istuutunut tyttö, Mehmetin vanhin sisar Leila, vilkuili minua moneen otteeseen ja näin kuinka Mehmetin taakse seisomaan mennyt nuorempi sisar iski hänelle silmää. Päätin vaieta siitä, että olin tavannut Leilan jo edellisenä iltana discossa. Kenties Mehmet ei tiennyt sisarensa yöllisistä seikkailuista. Poislähtiessä löysin barettiini piilotetun pienen paperilapun, jossa luki yksinkertaisella englannilla: ”älä kerro veljelleni eilisestä”.

Mehmet toi minut takaisin hotellille, sillä hänenkin työvuoronsa alkoi uudelleen iltapäivällä. Peku, Sami ja Jonte olivat hotellin baarissa krapulakaljoilla kun saavuin takaisin. Kundit kyselivät, missä olin ollut ja kerroin heille likaisista kortteleista, teehuoneesta ja pianonsoittajan perheestä sekä siitä, että kangastus oli Mehmetin sisar. ¬
 – Pääsitkö siskon pukille? Peku heitti.
– En perkele päässyt – kaikilla naisilla oli tiukasti huivit eivätkä ne juuri puhuneet, vastasin.
 – Naisista vain Mehin äiti puhui, lisäsin.
Olo alkoi olla hyytynyt ja päätin siirtyä huoneeseeni. Mehmet heilautti kättään pianonsa äärestä lähtiessäni. Eivät muutkaan kauaa jaksaneet, vaan kaljalasien tyhjennyttyä koko poppoo lähti siestan viettoon. Päiväuniini tunkeutuivat Leilan viettelevät silmät ja puoliunessa mietin, mitä salaisuuksia tuohon tummaan kaunottareen kätkeytyi.

Leirillä päivät ja yöt seurasivat toisiaan samanlaisina. Välillä tuli tilanne päälle ja jouduttiin antamaan hälytys. Vartiopisteiden yli yritti aseistettuja arabeja, joilta jouduimme takavarikoimaan aseet. Messissä meno jatkui entiseen tapaan ja parin päivän lomilla suuntasimme useasti Damasiin. Mehmet soitti pianoa Metropolissa kuten aina ja kävin hänen kotonaan muutaman kerran syömässäkin. Leila-sisar pysytteli minusta pienen välimatkan päässä, mutta vilkuili useasti ruskeillä silmillään. Kaunis nainen hän kieltämättä oli, mutten voinut ryhtyä mihinkään puheisiin hänen kanssaan, koska naisen puhutteleminen suoraan saattoi olla loukkaavaa. Juttutuokioistamme Mehmetin kanssa olin ymmärtänyt, että hän oli vakaumuksellinen islamisti ja perheen naiset olivat tiukasti isonveljen valvonnan alla. Mehmet kannusti sisartaan tarjoilemaan minulle minttuteetä, minkä Leila tekikin auliisti. Joka kerta hänen ojentaessaan teekuppia kätemme hipaisivat toisiaan. Leila oli ymmärtänyt, että minuun voi luottaa, enkä kertoisi hänen discoseikkailuistaan Mehmetille. Baretissani oli jälleen lappu: ”Voimmeko tavata klo 23.00? Sama paikka.” Lähtiessäni yritin näyttää Leilalle huomaamattomia merkkejä, että olisin paikalla sovitusti.

Maksoin discon pääsymaksun ja kävelin huolettomasti hämyiseen baariin, mutten nähnyt Leilaa missään. Tilasin itselleni juotavaa ja vilkuilin ympärilleni, kunnes näin kiiltävään discoasuun pukeutuneen Leilan varaulostien vieressä. Hän lähestyi minua arabinaisille tyypilliseen tapaan kävellen: pää täysin suorassa, leuka ja rinnat pystyssä, vain lantiot keinuen. Tämän askelluksen he oppivat jo nuorena kantaessaan vesiruukkuja, mutta aikuiseksi vartuttuaan heidän suloista käyntiään ei paksun kaavun alta huomannut. Leila suuteli minua molemmille poskille ja ohjasi minut pöytään. Hän alkoi hieroa minua reisistä ja niskasta ja tunki jalkojansa syliinsä. Olin kovin hämmästynyt hänen käytöksestään, joka oli täysin erilainen kuin perheen keskuudessa. Toisaalta pitkä aika erossa Marsusta sai vastusteluni vaisuksi. Päätin kuitenkin tyytyä viskin sijasta olueeseen, etten humaltuisi liikaa eikä tämä viettelijätär saisi minusta yliotetta. Kaikesta varovaisuudestani huolimatta tunsin, kuinka aloin vaipua hämärään unitilaan enkä enää tiennyt, missä olin.

Aamulla heräsin tuntemattomassa hotellissa Leila vierelläni. En tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta nainen väitti olevansa naimisissa kanssani.
 – Ei helvetissä, en varmasti ole mennyt naimisiin kenenkään kanssa, huusin.
 – Islamilaisen lain mukaan me olemme nyt aviopari, väitti Leila. Sitä kutsutaan yhden yön avioliitoksi ja jos tästä tapahtumasta syntyy lapsi, sinulla on velvollisuus elättää meidät kaikki, hän jatkoi.
 – Minä en ole muslimi vaan suomalainen eivätkä sellaiset lait sido minua, ärähdin.
Sitä paitsi en edes uskonut, että välillämme oli tapahtunut mitään. Mitä minä olisin voinut tehdä tiedottomassa tilassa? Kirottu nainen yritti saada minut koukkuun ja sidotuksi itseensä. Etsin vaatteitani huoneesta ja aion lähteä niin kauas kuin pippuri kasvaa. Saakelin ämmä, miten olin ollut niin tyhmä, että olin suostunut edes tapaamaan häntä. Minulla ei ollut aikomustakaan käydä häneen käsiksi, vaan hyvää hyvyyttäni olin suostunut tapaamaan hänet ja auttaa häntä pääsemään vähän ulos veljen vartioimasta perheestä, mutta katala nainen olikin yrittänyt syöstä minut avioon kanssaan. Vedin vihaisesti housut ja paidan päälleni ja ryntäsin ulos huoneesta. Hississä muistin lukeneeni jostain, että islaminuskoiset miehet voivat erota vaimostaan sanomalla kolme kertaa ”minä eroan sinusta”. Palasin takaisin huoneeseen ja sanoin nuo maagiset samat kolme kertaa, mutta sängyllä lojuva Leila ei värähtänytkään. Otin kadulta taksin ja pyysin sitä ajamaan Metropol-hotelliin. Jonte nukkui vielä huoneessa, joten lähdin baariin miettimään typerää tekoani. Mehmetille en uskaltaisi kertoa mitään, sillä Leila joutuisi varmasti ankaran rangaistuksen kohteeksi, jos veli saisi tietää asiasta. Kunniamurhakaan ei olisi poissuljettu vaihtoehto. Päätin pitää koko tapahtuman omana tietonani, koska loppujen lopuksi mitään peruuttamatonta ei ollut minun kannaltani tapahtunut. En ollut pettänyt Marsua, tunsin ja tiesin sen kropassani.

Kauemmin paikalla olleet suosittelivat, ettei kannata lähteä Suomeen lomalle, vaan jos kotona odottaa tyttöystävä, on parempi maksaa tytön matka Tiberiakseen ja viettää kahdenkeskinen loma siellä. Saisi olla rauhassa. Sain loma-anomukseni läpi ja varasin Marsulle matkan huoltolennolle. Marsu saapui lomalta palaavien faittereiden kanssa ja olin häntä vastassa Tel Avivin kentällä. Olin ottanut ensimmäistä kertaa Camaroni käyttöön parkkialueelta ja avasin kohteliaasti Marsulle auton oven. Marsu hihkui ihastuksesta. Hän ei koskaan aiemmin ollut istunut urheiluautossa ja kun kolmelitrainen moottori jyrähti, Marsu luuli, että auto hajoaa. – Hölmö, sanoin. Tässä on vain niin iso kone, että totta kai siitä lähtee tollanen ääni.

Olin vuokrannut Tiberiaksesta viikoksi huoneiston, jonka parvekkeelta oli upea näkymä Genesaretinjärvelle. Marsu oli haltioissaan. Sen enempää ihastelematta ohjasin Marsun makuuhuoneeseen ja aloin avata puseronnappeja. Marsu oli heti mukana ja painautui minua vasten. Olin odottanut tätä hetkeä niin kauan, olimme molemmat odottaneet. Marsu ei tarvinnut kemikaaleja huumatakseen minut.

Olin onnellinen siitä, että olin selvinnyt puhtain paperein eikä minulla ollut seikkailuistani huolimatta mitään omallatunnollani. Ehkä ensimmäisen kerran tajusin, että rakastin Marsua, ihan oikeasti rakastin. Halusin ja rakastin enemmän kuin mitään muuta.

Toiseksi lomapäiväksi olin suunnitellut, että lähdemme Damasiin. Halusin näyttää Marsulle paikkoja. Ylikulkuluvan olin hankkinut jo hyvissä ajoin, joten rajamuodollisuudet olivat helppoja. Siviilejä ei ylityspaikaltamme normaalisti päästetty rajan toiselle puolelle, mutta onnistuin puhumaan esikuntaupseereilta leimat Marsun viisumiin, koska olin korjannut kapteenin lyhyaaltoradion. Ajoimme suoraan Metropolin parkkipaikalle, heitin Camaron avaimet parkkipojalle ja astuimme hotellin aulaan, jossa Mehmet soitti. Hän kääntyi katsomaan tulijoita ja vaihtoi heti kappaletta: Isontalon Antti ja Rannanjärvi kajahti hiljaisen hotellin aulassa. – Ei, ei Mehmet, ei toi sovi kun tulee naisen kanssa baariin, huudahdin ja tervehdin Mehmetiä paiskaamalla käden hänen olkapäälleen. Mehmet jatkoi soittamista, mutta muutti biisin Casablancasta tutuksi Play it again Samiksi. Marsu säteili kuin Ingrid Bergman ja itse tunsin itseni maailmanmieheksi.

Mehmet kutsui meidät illalla syömään kotiinsa. Olin kahden vaiheilla, lähdemmekö, mutta Marsu halusi ehdottomasti ja suostuin Mehmetin tarjoukseen. Toisaalta minulla ei ollut syytä huoleen Leilan taholta, koska hän pelkäsi paljastuvansa veljelleen ja se oli hänen kannaltaan ollut paljon pahempi asia kuin itseni. Mehmet lupasi tuoda meidät hotellille jälkeenpäin. Kun pimeys oli pudonnut Damasin ylle, lähdimme jälleen matkaan ikälopulla mersulla. Marsun mielestä Mehmetin ajotyyli oli eksoottinen kaikkine kurveineen ja tööttäyksineen. Itse en enää juuri lotkauttanut korviani autojen torville. Sitä kuuli niin paljon. Ennen kääntymistämme Mehmetin kotikylään, hän pysäytti auton ja kävi rättikaupassa. Palattuaan hän avasi takaoven Marsun puolelta ja heitti mustan huivin Marsun syliin. Katsoimme hämmästyneinä toisiamme ja sen jälkeen Mehmetiä: mitä tämä tarkoitti? Mehmet selitti, ettei Marsu voisi kulkea hihattomassa paidassa ja shortseissa hänen kotikorttelissaan. Marsun olisi puettava päällensä djellaba. Huiviksi luulemamme djellaba ei siis ollutkaan huivi, vaan arabinaisten pitkä kaapu, jossa oli huppu takana ja vetoketju edessä. Marsu kauhistui ja sanoi, ettei ikimaailmassa laittaisi moista päällensä. Nauroin ääneen ajatusta Marsusta djellabassa. Mehmet oli kuitenkin tosissaan ja vaati Marsua pukemaan kaavun vaatteidensa päälle. Näin välttyisimme äidin paheksunnalta ja kadun varressa istuksivien vanhojen miesten himokkailta katseilta. Mehmet saattoi olla oikeassa ja taivuttelin Marsun heittämään loimen päällensä. Ennen kuin johtotähti oli jalkakäytävällä vihanneskaupan edessä parkissa, Marsu oli vetäytynyt säkkinsä suojiin piiloon uteliailta katseilta.

Miten Mehmet oli saanut tiedon kulkemaan hotellilta kotiinsa, en tiedä, sillä puhelinta hänen kotonaan ei ollut ja vaikka olisi ollutkin, linjat eivät kuitenkaan olisi toimineet, mutta kotona meitä odotti puoli sukua ja upeasti katettu ruokapöytä. Kaikki pussailivat toisiaan ja taputtivat käsiään kun astuimme sisään. Vain Leila näytti nyrpeältä nähdessään Marsun tulevan käsi kädessä kanssani olohuoneeseen. Kaikilla oli jo nälkä, joten Mehmetin äiti pyysi aloittamaan ruokailun. Pöydässä oli tällä kertaa ilmeisesti kanaa ja siihen kuului herkullista pähkinänmakuista kastiketta, jälleen riisinnäköistä jauhoa, kuskusia, mutta nyt siihen oli lisätty myös lammasmakkaraa ja erittäin tulista kastiketta, munakoisoja marinoituina sekä öljyssä uitettuja sipulinlohkoja ja paprikoita. Marsu unohti lähes täysin pukeutuneensa djellabaan ja nautti ruokapöydän antimista täysin siemauksin. Hän vaihtoi muutaman sanan Melaidin, Mehmetin nuoremman sisaren kanssa, mutta jutustelu hyytyi varsin pian yhteisen kielen puutteeseen.

Ilta kului rattoisasti ja aterian loputtua Marsu pyysi minua kysymään, missä talon vessa oli. Itsekään en sitä tiennyt ja tiedustelin asiaa Mehmetiltä. Mehmet vinkkasi Leilan paikalle ja sanoi tälle jotain arabiaksi. Leila esitti ystävällisesti Marsulle, että hän lähtisi neuvomaan. Vessa sijaitsi Mehmetin mukaan ulkorakennuksessa, jossa jokaisella huoneistolla oli oma käymälänsä. Talo ei ollut luullakseni kovin vanha, mutta säästösyistä vessat rakennettiin pihan perälle. Yleensä niissä oli vain reikä lattiassa, vesiämpäri reunojen huuhtomista varten eikä niissä ollut mitään käsienpesumahdollisuutta. Mietin mielessäni Marsua kaavussaan reiän päällä pissalla. Perheen äiti tarjosi paksua mustaa kahvia kun istuimme Mehmetin kanssa sohvalle tupakalle. Jostain kätköistään Mehmet kaivoi halvan brandy-pullon ja kysyi, haluaisinko tömpsyn kahvin kanssa. Nuoremmille veljilleen hän ei tarjonnut eikä kaatanut itselleen, mutta setä otti tipan lasin pohjalle. Minä en kieltäytynyt kotipolttoisesta konjakista. Itse asiassa juotuani jo kolmatta mukillista huomasin Marsun yhä puuttuvan seurueesta. Paiskasin lasin pöydälle, nousin sohvalta ja kysyin suureen ääneen, missä Marsu oli. Naiset alkoivat viittilöidä käsillään, setä katseli ympärilleen ja Mehmet sanoi jotain arabiaksi. Huolestuin toden teolla, sillä Marsu ei kauaa selviäisi yksin arabikortteleissa, vaikka hänellä olisi kaapukin yllään. Näiden miesten laserkatseet porautuisivat kyllä paksunkin djellaban läpi ja Marsu olisi joukkoraiskattu ennen kuin ehtisi kolmeen laskea. Huoneistossa nousi kova hälinä ja Mehmetin äiti ryntäsi etsimään Leilaa. Vasta silloin huomattiin, että hänkin puuttui. Melaid juoksi pitkät helmat heiluen käymälärakennusta kohti ja minä tavoittelin refleksinomaisesti turhaan konekivääriäni olkapäiltäni – ei YK-sotilas niitä saanut lomallaan kantaa.

Marsua ja Leilaa ei löytynyt mistään. Koko suvun voimalla etsimme heitä omasta ja lähikortteleista. Kaikki kyselivät vastaantulijoilta kahdesta nuoresta naisesta, mutta kukaan ei ollut nähnyt mitään. Aloin epäillä pahinta. Mehmet oli suunnitellut tämän etukäteen ja nyt suku vain näytteli etsivänsä Marsua. Ehkä Leila oli sittenkin kertonut veljelleen olevansa naimisissa kanssani ja nyt veli päätti hankkiutua eroon Marsusta? Vaadin kutsumaan poliisit paikalle, mutta kukaan ei ollut suostuvainen sitä tekemään. Kysyin eräältä vastaantulijalta, missä poliisilaitos sijaitsi, mutta hän vain pudisti päätään eikä halunnut ymmärtää kysymystäni. Jumalauta, poliisi, police oli niin yleismaailmallinen sana, että sen ymmärsi kuka tahansa, jos vain halusi. Olin raivoissani. Kun Mehmet tuli kulman takaa, tartuin häntä rinnuksista ja huusin sylkipisaroiden roiskuessa hänen kasvoilleen, että Marsu takaisin ja heti. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä tehdä. Mehmetin äiti alkoi valitusvirren keskellä pihaa. Hän hieroi käsiään kasvoihinsa ja päästi kurkustaan itkunsekaista korinaa. Melaid ja joku vanhempi täti yhtyivät kuoroon oudolla tavalla: he työnsivät päänsä takakenoon ja huutaessaan taputtivat samalla suutaan, jolloin ulostuleva ääni kuulosti samalta kuin kalkkunan huuto. Hulluja kaikki, ajattelin. Hetkessä lähi-ikkunoiden luukut aukesivat ja naisten kalkatus täytti ilman. Käynnissä oli paikallinen morsettaminen.

Naisten omituisen huudon aikana sisäpihalle alkoi kerääntyä ihmisiä, lähinnä miehiä ja nuoria poikia. Kaikki huusivat toistensa suuhun ja tekivät käsimerkkejä, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut aavistustakaan. Autot tööttäilivät kadulla ja yhä useampi availi ikkunaluukkujaan. Kylässä oli menossa suuremman luokat etsinnät. Kymmenen korvilla olevat mustapäät juoksivat kuluneissa tennareissaan puolelta toiselle eikä heitä olisi toisistaan erottanut suurennuslasillakaan. Itse taoin voimattomana nyrkkiä toiseen käteeni ja mietin kuumeisesti, mitä tehdä. Viisumimme meni umpeen seuraavana päivänä ja jollemme puoleen yöhön mennessä olisi ylittäneet rajaa, olisi tiedossa vaikeuksia. Toivottavasti Marsu löytyisi ennen sitä. Mehmet yritti rauhoitella minua tarjoamalla brandya, mutta juominen oli viimeistä, mitä tässä tilanteessa olisin tehnyt. Vähitellen väki kaikkosi koteihinsa ja jäljelle jäi vain Mehmetin suku. Pikkupojat kävivät välillä selostamassa, mistä kaikkialta olivat Marsua ja sisartaan etsineet, mutta mitään tuloksia he eivät olleet saaneet aikaiseksi. Naiset olivat ja pysyivät kadoksissa. Mehmet esitti erilaisia teorioita, kuinka Mossadin miehet olisivat kaapanneet tytöt, mutta huiskaisin kädelläni hänen selityksilleen. Eivät Israelin salaisen palvelun miehet olleet kiinnostuneita yhdestä arabien perhetytöstä eivätkä suomalaisen sotilaan tyttöystävästä. Esitin omana mielipiteenäni, että joku paikallinen puutteessa oleva paskiainen oli napannut heidät ja raiskasi naistani parhaillaan likaisella patjallaan jossain lähellä. Mehmet katsoi minua hieman loukkaantuneena. Hän taas ei uskonut minun teoriaani. Kylän miehet olivat kaikki kunniallisia, aivan kuten hän itsekin. Näinköhän, mietin, mutten paljastanut ajatuksiani Mehmetille, koska joka tapauksessa ilman hänen apuaan olisin vielä pahemmassa pulassa. Mielessäni mietin Leilan osuutta asiassa, mutta koska oli ilmeistä, ettei Mehmet tiennyt siskonsa kaksoiselämästä, en lausunut ajatuksiani ääneen.

Yö oli säkkipimeä ja katuvaloista ei palanut puoliakaan, joko lamput oli kivitetty rikki tai ne oli ruuvattu irti muihin tarkoituksiin. Heinäsirkkojen siritys kuului jostain kauempaa. Kävelin hermostuneesti kadulla ja huusin Marsun nimeä. Mehmet oli jo mennyt sisälle ja pyysi minua kahville. Nousin portaat kolmanteen kerrokseen raskain askelin. Mitä Marsulle oli voinut tapahtua? Ihmettelin vielä, miksi kukaan ei halunnut kutsua viranomaisia paikalle, mutta Mehmet selitti, ettei poliisista olisi mitään apua. Naiset eivät voisi kauaa olla kadoksissa tässä kylässä, jollei heitä sitten ole viety autolla jonnekin muualle. Kukaan ei ollut aterian aikana katsonut kelloa, eikä meillä ollut tiedossa tarkkaa katoamishetkeäkään. Poliisi ei tekisi mitään ennen seuraavaa päivää, koska kadonneet, varsinkin naiset, ilmestyisivät kuitenkin ennemmin tai myöhemmin takaisin kotiin. Ja jolleivät ilmestyisi, ei ollut tarviskaan, koska silloin nainen oli huono nainen ja käynyt pahoilla teillä, veljen kotiin ei sellaisella naisella ollut enää asiaa. Pelästyin Mehmetin asennetta ja sanoin Marsun olevan kunnollinen tyttö. Mehmet naurahti ja katsoi minuun alta kulmien kuin epäilläkseen sanojani. Mieleeni palasi taas epäilys, että katoaminen oli järjestetty. Yritin udella kautta rantain, olisiko Leilalla jotain Marsua vastaan. Mehmet vakuutti, ettei olisi. Leilalle oli varattuna aviomies, jonka tulo Syyriaan olisi vain ajan kysymys. Mies oli tällä hetkellä asepalveluksessa Jordaniassa. Huokaisin helpotuksesta. Mehmet ei siis tiennyt sisarensa yrityksestä naittaa minut itselleen. Mehmet ei voinut olla Marsun katoamisen takana. Jos tästä tilanteesta pääsisin ehjin nahoin Marsun kanssa pois, en ikinä astuisi Syyrian kamaralle. Pysyisin partiointitehtävissä rotaation vaihtoon saakka, ajaisin Camaroni Suomeen ja menisin naimisiin Marsun kanssa. Näin vannoin itselleni.

Vihdoin aamu valkeni ja kadulla alkoi taas olla hälinää. Jonain aamuyön tunteina olin nukahtanut sohvalle ja kun heräsin, näin Mehmetin nuokkuvan nojatuolissa. Vihanneskauppias heitteli kiviä ikkunaan ja vaati Mehmetiä siirtämään autonsa pois jalkakäytävältä, jotta pystyisi levittämään korinsa siihen. Joku kolisteli keittiössä. Mieleeni palasi ensimmäisenä Marsu. Nousin seisomaan ja lähdin ulos vessoille. Vastaani käveli edellisillasta tuttu Rashid. Hän kysyi jotain, josta ymmärsin sen verran, että osasin vastata, ettei naisia ole vielä löytynyt. Rashid ravisti päätään ja jatkoi matkaansa. Vessoilta palattuani näin Mehmetin menemässä siirtämään autoaan ja poikkesin samalla vihanneskaupasta hakemassa itselleni omenan. Jäin pureskelemaan omenaa kadulle kun Melaid tuli ulos. Näin hänen tuskallisesta ilmeestään, että kotona oli aamutuimaan paljonkin keskusteltu vanhemman sisaren ja Marsun katoamisesta. Silmäkulmastani näin, kun kadun toiselta puolelta juoksi kovaa vauhtia pikipäinen pikkupoika. Hän oikaisi kadun yli ja hurjasti selittäen viittoi jotain minulle. Melaid kääntyi katsomaan ja pudotti hedelmät käsistään. Olin ymmälläni. Melaid alkoi huutaa jotain arabiaksi kohti kotinsa ikkunaa ja pian sekä Mehmet että äitinsä roikkuivat karmeista. Mehmet kyllä vain vähän aikaa, sillä samassa hän olikin jo alhaalla kadulla. Hän tarttui pikkupoikaa hihasta ja sanoi jotain äkäisellä äänellä. Poika viittoi tulosuuntaansa ja lähti opastamaan Mehmetiä. Juoksin heidän perässään. Kukaan ei kertonut minulle mitä oli tapahtunut, mutta vaistoni sanoi, että naisista oli saatu jotain tietoa. Juoksimme muutaman korttelinvälin kohti vihreäksi maalattua sodan runtelemaa rauniota. Poika yritti juoksunsa lomassa kertoa jotain Mehmetille, mutta tämä ei kääntänyt minulle mitään.

Astuimme sisään talon raunioihin ja näin nurkassa nyyhkyttävän Marsun käpertyneenä djellabaansa. Hän huusi suoraa huutoa nähdessään minut. – Oma pieni tyttöni, enää ei ole hätää, mitä on tapahtuntut, sanoin ja otin Marsun syliini. Paksun parrun takana näin Leilan keittiöveitsi kädessään. Mehmet ryntäsi Leilan luokse, riuhtaisi veitsen hänen kädestään ja läiskäisi rajun kämmenlyönnin naisen kasvoille. Leila ulvahti tuskasta, muttei lähtenyt karkuun. Sisarusten välillä alkoi kiihkeä arabiankielinen keskustelu. Pidin Marsua sylissäni kunnes hän rauhoittui. Nostin hänet varovasti ylös ja lähdimme kävelemään kohti Mehmetin kotia. Marsu kertoi menneensä illalla Leilan kanssa vessaan ja sieltä poistuttuaan Leila oli ottanut kaapunsa alta keittiöveitsen ja uhannut sillä Marsua. Marsu-raukka oli pelosta suunniltaan seurannut Leilaa vihreälle rauniotalolle saakka tietämättä miksi häntä kohdellaan näin. Hän ei ollut uskaltanut päästää ääntäkään yön aikana, koska aina askelten lähestyessä raunioita Leila oli pitänyt veistä Marsun kurkulla. Kukaan ei ollut kävelymatkan aikana kiinnittänyt huomiota kahteen muka arabinaiseen, jotka näyttivät olevan hyviä ystävättäriä, tosin, Leila oli koko matkan ajan uhannut Marsua veitsellä kaapunsa suojassa. Marsu oli ollut täydellisen tietämätön Leilan motiiveista ja aikeista koko ajan.

Jäimme vihanneskaupan eteen odottamaan muita. He saapuivat jonona Leila ensimmäisenä, Mehmet hänen jälkeensä aina välillä lyöden sisartaan kuin lammaspaimen laumaansa. Melaid asteli hiljaisena muiden jäljessä katse luotuna kohti katua. Lyhytsanaisella lauseella Mehmet komensi sisarensa kotiin, otti autonavaimet taskustaan ja viittasi meidät mukaansa. Autossa Marsu riisui ensimmäisenä kaapunsa ja heitti sen ikkunasta ulos. Pidin rakastani tiukasti kiinni ja hän nukahti pian syliini. Mehmet alkoi selittää. Leila oli hänen mukaansa niskuroinut jo pidemmän aikaa järjestettyä avioliittoa vastaan. Hän oli jopa kehdannut esittää veljelleen, että haluaisi naimisiin minun kanssani. Se taas ei olisi tullut kuuloonkaan: kunnollista perhetyttöä ei naiteta vääräuskoiselle. Tunsin, kuinka puna kohosi kasvoilleni, mutta pidin suuni kiinni ja kuuntelin Mehmetin selitystä. Kun edellisenä päivänä olin saapunut vierailulle Marsun kanssa ja Leila oli huomannut toivonsa menneen, hän oli päättänyt raivata tieltään ensimmäisen esteen ja tappaa kilpailijansa. Tämän jälkeen hänet olisi erotettu perheestään ja hän olisi ollut vapaa menemään naimisiin minun kanssani. Kummallista logiikkaa – kuka oli antanut Leilalle lupauksen, että minä haluaisin hänet? Edes sitä en uskaltanut kysyä Mehmetiltä, ettei hän olisi alkanut epäillä mitään. Onneksi kuitenkin varsin nopeasti alkanut yleinen hässäkkä oli pelästyttänyt Leilan niin, ettei hän rohjennutkaan viedä aikeitaan loppuun saakka, vaan piti vain Marsua vankinaan aamuun saakka. Tilanne oli lauennut kaikkien helpotukseksi.

Damasin keskustaan päästyämme hain autoni Metropolin tallista ja kiihdytimme suoraan Israelin rajalle. Halusimme molemmat pois tästä painajaisesta. Viimeiset lomapäivät vietimme tiukasti Tiberiaksessa ja lopuksi saatoin Marsun takaisin Tel Avivin kentälle. Vuodestani Lähi-idässä oli jäljellä enää kolme kuukautta ja sen jälkeen menisimme Marsun kanssa naimisiin, hän oli jo vastannut myöntävästi kosintaani, vaikka edulliset kihlasormukset jäivätkin Damasista ostamatta. Esivanhempiamme kunnioittaen teetimme rautaiset kihlasormukset Natanian sepällä ja päätimme ostaa Suomesta uudet, kultaiset, kunhan molemmat olisimme jälleen kotona.