Ranskassa olen käynyt lukemattomia kertoja, yksin, kaksin, kolmisin, junalla, lentokoneella sekä omalla että muiden autolla. Ranska on monimuotoinen ja ihana, eikä se ole vain Pariisi eivätkä ranskalaiset ole vain pariisilaisia, joita muutkin ranskalaiset pitävät hienostelijoina ja ylpeinä.
Pariisi
Useimmiten olen mennyt junalla Pariisiin. Brysselistä sinne kestää vain puolitoista tuntia TGV:llä (train de grande vitesse). Gare du Nord ei ole maailman miellyttävimpiä paikkoja, niin kuin ei sen ympäristökään. Sinne ei kannata jäädä notkumaan. Netistä olen löytänyt sopivia hotelleja, mutta noin ylipäänsä hotellit Pariisissa eivät ole halvimmasta päästä. Saint-Germain-des-Prés on matkailijan kannalta parasta aluetta. Sieltä pääsee hyvin joka suuntaan. Pariisin metro (maailman vanhin?) on kätevä ja selkeä. Olen aina ostanut nipun metrolippuja tai ykkösalueen kahden päivän kortin, jota voi käyttää mielin määrin.
Pariisi on suurkaupungiksi inhimmillinen ja käsitettävä, koska sieltä puuttuvat pilvenpiirtäjät. Joitakin löytyy, kuten Tour Montparnasse, mutta se olkoon poikkeus, joka vahvistaa säännön. Pariisi on elävä kaupunki: siellä asutaan myös keskustassa, toisin kuin Lontoossa.
Ranskassa kerjäläiset pitävät usein koiraa, epäsiistiä suurta rumilusta. Koiran tarkoituksena on, että isäntä välttää joutumasta poliisin suojiin. Jos isäntä joutuu putkaan, poliiseille tulee ongelma eläimestä, jota ei heti voi lopettaa, mutta jota kukaan ei hoida. Inhottaavaa, mutta totta.
Pariisissa voi syödä melkein millä hinnalla hyvänsä. Muutaman kerran olen käynyt Michelin-tähti -ravintoloissa, mutta niissä en onneksi ole kuitannut laskua. Ehdottomasti parhaimman illallisen nautin Guy Savoy’n bistrossa. Valitettavasti bistropuolta tässä kolmen tähden luksuksessa ei enää ole. En ikinä unohda sen lampaan makua. Toinen, silloin juuri toisen tähtensä saanut paikka, jossa olen viettänyt herkullisen illan, on Table d’Anvers. Jälkiruoaksi otin kohokasta, joka oli hieman liian tuhti. Pariisin vanhimmassa “ruokalassa” Le Procope’ssa olen maistanut kukkoa viinissä. Seuralaiseni hieman ihmetteli, miksi haluan perusruokaa hyvässä ravintolassa. Perusteluni oli, koska että osaan itsekin tehdä sitä, haluan maistaa, miten ammattikokki sen tekee.
Ranskalaista keittiötä kuulee usein haukuttavan liian pienistä annoksista. Se on kuitenkin enemmän sanojan typeryyttä, kuin keittiön vika. Sanoja ei käsitä, että kun syödään hyvin, pistellään poskeen vähintäin kolme ruokalajia ja jos jokainen lautanen on täytetty äärimmilleen, ei jälkiruokaa enää jaksa.
Olen tehnyt molempien lasten kanssa erikseen kahden päivän tutustumisretken Pariisiin. Tytär halusi käydä Louvressa katsomassa La Joconde’a (Mona-Lisa) sekä Bastillen metroasemalla, joka on kuuluisa vallankumousta esittävistä seinämaalauksistaan. Pojan listaan kuuluivat katakombit ja Eiffel-torni. Yleisölle avoinna olevaan osaan katakombeista on kerätty metron rakentamisen yhteydessä maasta löytyneitä pääkalloja.
Etelä-Ranskassa
Helmikuussa 1997 lähdin ystävättäreni A:n kanssa JP:n talolle Toulousen lähistölle. Kuten A asian ilmaisi, se matka avasi silmät näkemään, ettei Ranska todellakaan ole pelkkä Pariisi, vaan junttila siinä missä perähikiätkin. Lähdimme junalla Luxemburgista, vaihdoimme Metzissä junaan, joka oli seuraavana aamuna perillä Montpellierissä. Sieltä jatkoimme vielä Toulousiin. Matkaeväänä oli tuore patonki, paria sorttia juustoa ja punaviinipullo. JP:n ystävät olivat sitä mieltä, että olimme ranskalaistuneet huimaa vauhtia, sillä vain maalaiset matkustavat niin. Oli miten oli, kävimme Toulousen keskustassa oluilla, haistelimme ilmapiiriä ja katselimme kaupungitalolle vihittäviksi meneviä pareja aitiopaikaltamme. Ranskalaiset kutsuvat Toulousia nimella La ville rose, koska vanhojen talojen katot ovat tiiltä ja kun kaupunkia katsoo lintuperspektiivista, se näyttää punaiselta.
JP:n talo sijaitsee Longagesissa, aivan maaseudulla. Lähistöllä on sekä viininviljelystä että karjanhoitoa. Lounasaikaan tipahdimme JP:n sisarentyttären kotiin, jossa koko talonväki oli syömässä. Emäntä ei siitä säikkynyt, haki vain lisää lautasia ja joku toinen kiikutti tuoleja. Pöydässä oli väkeä kuin pidoissa. Tarjolla oli erilaisia vihanneksia ja kuivattua kinkkua. Isännällä oli puukontapainen kädessään, hään pyyhkäisi sen housunlahkeisiinsa ja alkoi veistää meille viipaleita. Kaukana oli kankaiset lautaliinat, kalliit posliinit ja tärkeilevä käytös. Talossa oli edellisenä päivänä teurastettu sika ja kaikki kynnelle kykenevät olivat olleet makkaranteossa. Siitä roikkuivat verannan katosta lukuisat pötköt.
Talonväki ei tiennyt Suomesta muuta kuin, että kaukana mahtoi olla. Alkoivat kysellä, mitä Suomessa tehdään. Hiukan nauratti, kun sohvapöydällä lojui Fiskarsin sakset ja televisio oli Salora. Oli helppo kertoa, mitä Suomessa tehdään. Isäntien hämmästys oli suuri ja kotvan kuluttua he kilvan kehuivat saksia. Parempia ei kuulemma ole.
Yhtenä päivänä kävimme myös Samathanin maalaismarkkinoilla. Olimme päättäneet valmistaa kukkoa viinissä ja ohjeeksi saaneet JP:n sisarelta, että pitää ostaa kukko pieneltä kauppiaalta, sellaiselta, jolla ei ole kuin muutama eläin myynnissä. Ovat kuulemma parhaita. Siellä ne olivat kaikenlaiset elikot elävinä markkinoilla. Mitkään EU-säännöt eivät ainakaan estäneet myyntiä ja tavara oli taatusti tuoretta, kun teurastus jätettiin ostajan kontolle. Hankimme kaksi kukkoa, jotka saivat nimekseen Boris ja Pierrot. Boris siksi, että edellisillan rugby-ottelussa oli venäläinen pelaaja, joka liittyi seuraamme myöhemmin sporttipubissa.
Longagesissa toimi myös sunnuntaina markkinakojussa kakkujen myyjä. Kävimme hakemassa jälkiruoan sieltä.
