Cascais
Hymyilevä rouva R. oli vastassa kentällä. Sukkuloimme Opel Corsalla läpi ruuhkaisen Lissabonin Cascaisiin. Aurinko paistoi. Ensiksi oli käytävä viemässä flunssan kourissa riutuvalle tyttärelle lääkkeet. Koira, jolla on sama nimi kuin minulla, olisi halunnut tehdä läheistä tuttavuutta, mutta minä en erityisemmin välitä hyppivistä koirista.
Rouva R:n asunto on uudessa kerrostalossa, kolme makuuhuonetta, mukavan kokoinen olohuone ja keittiö – sekä iso terassi. Viereisessä talossa on aamiaiskahvila, jonka omistaja odotti innokkaasti tapaamistani. Rouva R. oli kertonut hänelle tulostani ja ukkeli, joka on viettänyt 35 vuotta siirtolaisena Genevessä, halusi päästä puhumaan ranskaa kanssani. Kuulumiset vaihdettiin.
Lähdimme lähes heti Cascaisin keskustaan: ihana rantakaupunki, pikkukujia ja –putiikkeja. Kiersimme kenkäkauppoja ja tein löydön. Tummanruskeat kokonahkaiset avokkaat 48 euroa sujahtivat kassiin.
Cascaisista ajoimme mutkittelevaa ja vuoristoista rantatietä kalaravintolaan syömään lounasta. Annoin rouva R:n valita, näin varmistin, että sain paikallista ruokaa. Annos oli vähän risotton tyyppinen kasari mereneläviä ja riisiä. Kertakaikkisen herkullista. Alkunaposteltavina chorizoa, juustoa, oliiveja ja maalaisleipää. Ruokajuomana vettä ja vinho verdeä. Kieli oli irrota, niin hyvää se oli. Ravintola sijaitsi upeasti meren rannalla ja näkymät olivat sen mukaiset. Atlantti vaahtosi.
Ryhmä espanjalaisturisteja söi erikoisen annoksen: valittuaan kalan, se paistettiin kauttaaltaan suolassa. Oppaani kertoi, että suolaa käytetään yhteen kalaan noin kaksi kiloa – kala siis kirjaimellisesti haudataan suolaan ja paistetaan sitten uunissa. Kun se on valmis, suolakekoon tehdään halkeama ja kala kaivetaan esille. Rouva R:n mukaan tällä valmistusmenetelmällä kalan oma makuu tulee parhaiten esiin, eikä ruoka ole yhtään liian suolaista.
Aterioidessa kului pidempi tovi, jonka jälkeen matka jatkui Euroopan läntisimmälle kolkalle, Cabo da Rocaan. Sen olivat ottaneet monet muutkin määränpääkseen: bussilasteittain japanilaisia, ja autoilevia espanjalaisia. Paikasta sai myös ostaa diplomin – asiakirjan, jolla voi todistaa käyneensä tällä majakkapaikalla. Valitettavasti ne bussilastilliset ehtivät ensin ja olisimme joutuneet odottamaan melkein tunnin diplomiani, joten se jäi ostamatta.
Kaupan kautta iltaevästä ja kotiin. Silmät alkoivat lurppia jo yhdeksän jälkeen.
Sintra ja Belem
Torstaipäivänkin vietimme nähtävyyksiä katsellen. Ystäväni vei minut Sintraan, vuoristokaupunkiin, jossa lordi Byron kirjoitti runojansa. Sintran olivat valinneet matkakohteekseen tuhannet espanjalaisetkin ja ruuhka kaupungissa oli sen mukainen. Kävimme kuitenkin linnassa sekä Piriquita-kahvilassa, joka on kuulemma kaupungin must. Sintrasta ajoimme vielä Ericeiran pikkukaupunkiin, jota muut turistit eivät olleet vielä löytäneet ja siellä kävimme syömässä erinomaisen hiilillä paistetun kalan. Näkymät meren yli olivat henkäsalpaavat.
Perjantaina oli kotiinlähdön aika ja ennen lentokentälle menoa vietimme aamupäivän itse Lissabonissa. Päivän kohokohta oli pasteis de natat siinä ainoassa oikeassa paikassa Belemin kaupunginosassa, jonka jälkeen tutustuimme pari-kolmesataa vuotta vanhoihin hevoskärryihin kärrymuseossa. Upeita luomuksia. Valitettavasti en saanut niistä kuvia.
Alempana kuvia Sintrasta, linnan keittiössä olevasta telineestä, jolla voitiin paistaa kaksi kokonaista nautaa, Ericeirasta ravintola ja kalamme, sekä Belemin pullat.
