tuokioita elämästäni

Keväällä 1999 tutustuin Beaan, espanjalaiseen baskiin. Kävimme yhdessä samalla saksankurssilla, jonka jälkeen usein päädyimme syömään. Hän kertoi minulle kotikylänsä läpi kulkevasta pyhiinvaellusreitistä, tiestä Santiago de Compostelaan. Hän kertoi myös, että on itse monta kertaa ajatellut kulkea reitin. Fanaatikot konttaavat tuhannen kilometrin matkan, jotkut kävelevät, toiset pyöräilevät. Bean tapa kertoa reitistä oli realistinen ja iloinen: hän ei halunnut ajatella matkaa uskonnollisena asiana vaan yhtenä monista kokemuksista; erilaisena tapana viettää loma.

Yllytyshullulle ei tarvitse paljoa ideoita kertoa, kun hän jo alkaa suunnitella toteuttamista ja löytää toisen yllytyshullun seurakseen. Kun kerroin asiasta Kanervalle, hän oli heti mukana. Ajankohdaksi valitsimme pääsiäisen 2000. Olin elänyt melkein 40 vuotta tietämättä Santiago de Compostelan kaupungista tai kävelyreitistä; yhtäkkiä se oli kaikkialla. Bea oli innoissaan kun kuuli, että aion ystävättäreni kanssa toteuttaa hänen haaveensa. Minulle matkasta tuli lähes pakkomielle sen jälkeen, kun Bea heinäkuussa kuoli 47 vuoden ikäisenä. Hänen miehensä, ritari Siniparraksi osoittautunut tyyppi, tuomittiin kesäkuussa 2003 murhasta elinkautiseen.

Koskaan en ole lähtenyt kahden viikon matkalle yhtä kevein eväin. Ylläni oli farkut, pusero ja takki, selässäni kahdeksan kiloa painava rinkka, joka sisälsi vain tarpeellisen ja jalassani lenkkarit. Elämäni toistaiseksi ainoa matka, jolle en ole ottanut mukaani edes ripsiväriä.

Lensimme Luxemburgista Brysselin kautta Madridiin, jossa hyppäsimme LaCorunaan menevään yöjunaa. Varhain seuraavana aamuna havahduimme Santiago de Compostelan asemalla. Eihän meidän siellä vielä pitänyt olla! Emmekä me nousseetkaan junasta. Ensimmäinen päivä oli kulutettava LaCorunassa, sillä paikallisjuna Sarriaan lähti vasta illalla. Sarriassa tein yhden ikimuistettavimmista kaadoistani. En pokannut sitä kunnanlääkäriä, jonka kanssa tanssin baarissa jukeboxin tahdissa, vaan läiskähdin päistikkaa vesilätäkköön matkalla takaisin hotelliin.

Aamulla, kunnon reppumatkailijoina tilasimme taksin ja ajatutimme itsemme caminon laitaan. Vanhan kilometrinpylvään mukaan matkaa Santiagoon oli 96 km. Tarpominen liejussa alkoi. Saimme tuta, että Espanja ei ole pelkkää hiekkarantaa, se on myös loppumatonta vesisadetta ja mutaa. Ensimmäisen päivän aikana kävelimme kahdeksan kilometriä ja olimme riekaleina. Laskeuduimme Portomarinin kaupunkiin – todella laskeuduimme, sillä alamäki oli niin jyrkkä, että meillä oli rinkkoinemme vaikeuksia pysyä pystyssä. Löysimme hotellin ja sanaakaan sanomatta nukahdimme molemmat peteihimme.

Aamulla ostimme ensi töiksemme pyhiinvaellussauvat, puukepit, jotka auttoivat tasapainottamaan kulkua rinkan kanssa. Maasto ei ollut mitään tasoiteltua hiekkaa, vaan välillä liejua, toisinaan kivikkoa. Jossain runsaiden sateiden välissä pilkotti aurinko pienen aikaa. Olimme vuoristossa ja maisemat muistuttivat etäisesti Lappia. Toisen päivän aikana kävelimme vajaan 15 kilometriä. Korkeuskäyrien mukaan olimme seuraavassa etapissamme 300 metriä korkeammalla kuin aamulla. Kanervan polvea kolotti. Yövyimme refugiossa, yhteismajoituksessa isossa huoneessa. Lenkkarini olivat märät ja refugion ystävällinen vapaaehtoisnainen tunki niiden sisälle sanomalehteä ja asetti ne takkatulen eteen. Varpaitani paleli. Ympärillämme oli vain vähän metsää, peltoja ja muutama talo sekä lukemattomia lehmiä. Yhdessä talossa oli ravintolantapainen, jossa kävimme syömässä. Refugion seinällä oli kartta, johon oli merkitty samalla paikalla sijainneessa retkeilymajassa keskiajalla käyneiden pyhiinvaeltajien kotipaikkoja. Suomesta kartalla oli neljä paikkakuntaa: Hämeenlinna, Hattula, Turku ja Ulvila.

Aamulla matka jatkui jälleen, päämääränämme päästä Palas de Rein kaupunkiin, jonne saavuimme juuri sopivasti lounasaikaan. Tapakset olivat vallan mainioita ja niitä syötiin juuri niin kuin Bea oli kuvaillut. Baaritiskillä oli erilaisia pikkusyötäviä, joista sai vain ottaa. Lopuksi piti kertoa tarjoilijalle paljonko oli syönyt mitäkin lajia. Baariin tulvahti lauma miehiä läheiseltä katutyömaalta, mutustelivat aikansa ja kuin salamaniskusta katosivat jälleen. Matkalla tapasimme englantilaisen pojan, joka oli taittanut taivalta Ranskan rajalta saakka. Keskimatkansa hän kertoi olevan 32 km/päivä. Kanervan polvi alkoi vihoitella niin pahasti, että hän päätti hypätä seuraavana aamuna bussiin.

Jatkoin yksin matkaa Melideen. Lähdin heti herättyäni, Kanerva käänsi kylkeään. Vettä tuli jälleen taivaan täydeltä kun pistelin askelia toisen eteen. Käveltyäni noin 13 km ehdin Melideen ennen Kanervaa ja yhdessä aloimme etsiä kaupungista hotellia. Löytyihän sieltä yksi, joka oli viimeistä huonetta myöden täynnä. Saimme kuitenkin ylimmästä kerroksesta lämmittämättömän huoneen ja parit extrapeitot. Olin läpimärkä ja kylmissäni. Heitin housut roskikseen ja hyppäsin verkkareihin. Päätin, etten enää kävele, vaan hyppään minäkin bussiin.

Seuraavana aamuna istuimme lämpimässä bussissa ja katselimme kun Galician maisemat vilistivät ohi. Saavuimme Santiagoon ja lähdimme turistitoimistosta kyselemään majoitusta. Vietimme kaupungissa viisi sateista päivää ja kolusimme kaikki museot ja hyvän osan baarejakin. Söimme hyvin ja kuuntelimme sateessa tunia, yliopisto-opiskelijoista, jotka soittivat ja lauloivat 1500-luvun asuissa kerätäkseen rahaa.

Lopulta hyppäsimme päiväjunaan ja saavuimme takaisin Madridiin myöhään illalla. Aseman turistitoimistosta saimme osoitteen yksityismajoitukseen ja lähdimme etsimään paikkaa. Seuraavan päivän aamuna kävimme lentokentällä vaihtamassa paluuliput paria päivää aiemmaksi ja sen jälkeen Reina Sofian taidemuseoon katsomaan Picasson Guernicaa.

Matkan aikana satoi niin paljon, että kelloni kastui korjauskelvottomaksi. Sen jälkeen en ole käyttänyt rannekelloa ollenkaan. Opin myös, että Galicia on ihan tilastollisestikin Euroopan sateisin paikka.

Kuvani tältä matkalta on liimattu albumiin niin hyvin, etten saa niitä irti skannattavaksi. Harmi,  sillä niissä olisi, mistä valita.

***

Tässä puhtaaksikirjoitetut päiväkirjamerkinnät matkan ajalta. Sensuuri ei ole juurikaan iskenyt, mitä nyt joitain nimiä on jätetty pois.

15.4.2000

Kotona vielä. kello ei ole yhdeksääkään. Aamiainen syöty ja väsyttää.

Lentokoneessa. Fernis heitti kentälle. Tein koekävelyt kotipihalla. Huomaa selvästi, että oikea olkapääni on muutaman sentin vasenta alempana. Rinkka painoi vasemmalla enemmän. Vasen olkapää tulee olemaan heikko kohta varmasti koko matkan aikana. Brysselissä melkein kaksi tuntia odotusta.

Nousu ei ollut miellyttävä. Kone keikkui kovasti. Sabenan tarjoilu on mitä mahtavin: parin desin purkki Span vettä.
Lasku oli kamala, ei ennen ole melkein yrskät lentäneet. Kikille olisi hommia, sillä takana istui lentopelkoinen saksalaisrouva ja ulisi koko laskun ajan.

Kinkkujuustosämpylä ja cokis auttoivat huomattavasti. Parin tunnin odotus on kohta ohi, tosin, lento on noin puoli tuntia myöhässä. Ostin myös pienen camembertin, jonka jaoimme Kanervan kanssa. Huomasin unohtaneeni hiusharjan kotiin, joten ostin uuden.

Ei ollut kehuttava ruoka Madridin-lennollakaan. Pari vaivaista lihaleikkelettä, kylmiä papuja ja jokunen salaatinlehti kuskusin kanssa. Jalkani ovar turvoksissa. Nukuin melkein koko lennen ajan ruokailua lukuun ottamatta. Sabenan pilotit eivät osaa hommaansa. ATR:n keikkumisen kästin, mutta että tämä airbussikin oksettaa jälleen. Kapteeni kuulutti, että sää on sateinen ja +7 astetta. Pahempaa kuin Luxissa siis. Haaveilen paksusta pihvistä ja kermaperunoista.

Metro 8, pois Mar del Christa, Sitten 4, pois avenida da America, sitten 9 pois Playa de Castilla, suunta Herrera via Chamartin. (Kirjotin lentoasemalla ohjeita rautatieasemalle pääsyyn.)

Madridin lentokentän vanha osa, jonne saavuimme, muistutti paljon Lissabonin lentokenttää. Etsiskelimme vähän aikaa ulospääsyä ja tulimme neljällä metrolla Chamartinin rautatiesasemalle. Metro on yllättävän siisti. Päätimme vaihtaa suunnitelmaa ja ottaa yöjunan LaCorunaan. Siinä on makuuvaunut, jos vain saamme paikan. Jonotusta riittää. Ulkona sataa vettä, mutta me hikoillaan. Puolen litran pullot cokista viimeistä metroasemalta, à 135 ptas. Täti ei osannut sanoa englanniksi hinnasta kuin one ja five.

Saatiin liput kakkosluokkaan Corunan junaan. Makuupaikat oli kaikki varattuja. Se olisi hiukka kiinnostanut. Juna lähtee 22.30. Söimme asemalla hampurilaiset ja ranskalaisia.

Espanjalaiset tuntuvat olevan kovaäänistä väkeä. Pitänee paikkansa, että ne ovat yöeläjiä. Mitä enemmän kello tuli, sitä enemmän asemalle kertyi väkeä.

Pieni konfuusio junassa paikkalippujen suhteen. Huomasimme, että joudumme viettämään yön eri vaunuissa. Tämä juna on siis todella täynnä. Upea ravintolavaunu, muuten. Kunnon kattaus posliinilta ja oikeat haarukat ja veitset. Kahvilavaunu erikseen. Taustalla soi wieniläismusiikkiä. Voisivat kyllä hieman hiljentää volyymia. Jos jalat eivät olisi niin raskaat, voisin panna valssiksi.

16.4.2000

Ei mitään miellyttävää puuhaa yrittää nukkua junassa. Niskat aivan jäykkinä. Kello on 5 aamulla ja olemme jo jonkin aikaa seisseet asemalla – millä, minulla ei ole havaintoa. Lisäksi tuntuu typerältä kun ei osaa espanjaa eikä ymmärrä kuulutuksia. Tosin on pakko sanoa, että ymmärrän yllättävän paljon. Jalkani ovat taas pitkästä istumisesta turvoksissa.

Yllättävän pimeätä, vaikka kello on jo seitsemän aamulla. Luxissa on kyllä valoisampaa tähän aikaan. Saavuimme jälleen jollekin asemalle, josta ihmiset tuntuvat puhuvan nimellä Santiago. Sen nimisiä paikkoja on ilmeisen monta. Ainakin on lakannut satamasta.

Ei jumankauta. Me ollaan Santiago de Compostelan asemalla! Tehtiin juuri Kanervan kanssa sama havainto. Ei oo totta. Mutta mehän jatketaan Corunaan. Ja kävellään Sarriasta. Kaupungin nimi oli kyllä siinä listassa, jonka Kanerva oli printannut netistä, mutta eihän me pölhöt mitään huomattu. Periaatteessa ollaan siis perillä.

Corunassa aamulla kahdeksan jälkeen. Aurinko paistoi, vaikka ilman vähän viileä. Juna Sarriaan lähtee vasta illalla kuuden aikaan. Jätettiin rinkat säilytykseen ja lähdettiin kaupungille. Tarkastettiin satama ja samassa jo alkoi vettä sataa. Käveltiin downtownilla ja löydettiin aamiaiskahvila. Maitokahvi ja escargot aamariksi. Kohta vessaan, kun kerran baarissa ollaan. Valokuviakin olen ottanut. Kerjäläiset myy palmunoksia kirkkojen ovilla – tulee mieleen vuoden 97 Portugalinmatka pääsiäisenä. Käytiin kirkossa pitämässä sadetta – kynttilät oli vaihtuneet sähköisiksi.

Keskustassa oli ihmisiä kokoontuneena aukiolle lehvineen. Vähän ajan kuluttua tuli pappikaarti ja alkoivat messuta. Katseltiin, kuunneltiin ja kuvattiin. Katsottiin kirkko myös sisältä. Käveltiin hieman, toiselle puolelle, katsomaan Atlantin rantaa. Kaunis hiekkaranta ja sitä reunustava bulevardi. Aurinko paistoi – kunnes taas hetken kuluttua alkoi sade. Pakko tulla espressolle baariin. Paitajarilta tuli tekstiviesti jostain Tonavan rannoilta, jossa on kuulemma Euroopan kauneimmat naiset. Se lienee Budassa.

Tuli nälkä. Vähän aikaa etsittyämme löydettiin kaupungin ravintolakatu. Meren herkkuja on tarjolla yllin kyllin. Remedios oli suositellut Kanervalle marisco-annosta, joka on Galician erikoisuus. Olimme kuitenkin kylmissämme ja mieli teki lihaa. Päädyimme baariin, jossa oli paikallisia tapaksella. Otimme yhden annoksen Raxo com patatas ja toisen Zorzo (?) com patatas. Juomaksi ½ litraa Ribeiroa, paikallista viiniä, joka vastaa lähinnä portugalilaista vino verdeä. Se oli vähän lämmintä, mutta ihan maistuvaa. Ruoka oli hyvää ja annokset riittäviä. Tilaus hoitui auttavalla espanjalla ja vähän ranskaksi. Vedentulo on kai toistaiseksi lakannut.

Jälleen baarissa lepuuttamassa jalkoja. Televisiossa säätiedotus. Lunta ja vettä luvassa. Voi hitto.

Vielä yhdessä baarissa kahdella kaljalla ennen junan lähtöä. Baariin tuli kaksi mielenkiintoisen näköistä miestä rinkat selässä, tulivat myös tähän junaan. No, juna menee Barcelonaan ja me jäädään kahden tunnin kuluttua Sarriassa pois.

17.4.2000, tiistai

No niin ja taas kankkunen. Junamatkalla parit kaljat ja ulos Sarriassa. 50 metriä ja hotelli – sinne. Saatiin huone ja baanalle. Baarissa oli futismatsi - otetiin pari olutta. Kotimatkalla toinen baari. Paikkakuntalainen tohtori maksoi laskun ja jatkoi vielä asemakuppilaan meidän kanssa. Poistuessamme minä tietysti kaaduin. Oikea polvi auki ja vasemmassa hemomustelmat. Hienosti menee. Nyt on olo asperiininen. Kohta kunnon aamiainen ja sit taksi viidakon laitaan. Housut on ravassa ja yritin pestä, mutta nyt ne on tietty märät.

Aamiaiseksi caffelatte ja croissant sekä jutustelua paikallisten kanssa. Supermercadosta leipää, juustoa ja nakkeja sekä vettä. Näissä pikkukylissä ihmiset on uteliaita ja ystävällisiä.

Portomarin. Takana kaksi ja puoli tuntia kävelyä. Tie oli väliin erittäin kurainen. Toisinaan pelkkää kivikkoa. Ainoa kulkuväline, jolla matkaa voisi tehdä, on hevonen. Pyörästä olisi kumit puhki. Vastaan tuli myös vuohilauma ja vähän sen jälkeen lehmiä. Alamäet on pahoja. Sauva pitäisi hankkia, siitä olisi apua alamäissä. Hikinen olo, nyt ruokaa.

Kalasoppa oli suolatonta, liha ihan ok. Kanerva söi tortillan. Jälkkäriksi espresso ja ruokajuomana vesi.

Vesisadekin on sopivasti lakannut kun ollaan löydetty majoitus. Uusi hotelli pikkukaupungin keskustassa. Postitoimisto on tietty suljettu. Se on avoinna vain 10-13. Matkaa tekee myös neljä ranskalaismiestä. Ne oli syömässä samassa paikassa kuin me. Joitakin nuoria on myös näkynyt. Jos Corunassa tuoksui partavedelle, niin matkalla yleisin haju oli lehmänpaska. Sukat on märät ja housut polvitaipeeseen saakka savessa. Lenkkarit pitää varmaan matkan päätteeksi heittää menemään. Tästä hotellista voi ostaa sauvoja, joten huomenna voimme kävellä sauvojen kanssa. Kanerva kävi suihkussa ja pani puhtaat vaatteet ylleen. Mun ehkä pitäisi tehdä samoin.

18.4.2000 keskiviikko

Ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa, että aamu on valjennut. Taivas on tasaisen harmaa ja vettä tulee enemmän kuin koskaan. Tää hotelli on siisti ja söpö, mutta lämpöä täällä ei ole ollenkaan. Heti, jos poistuu peiton alta, jähmettyy. Huoneemme käyttöaste on kyllä ollut melkein sata. Lepäsimme (nukuimme) koko iltapäivän. Illalla käytiin hakeen kaupasta vähän sämpylää ja juustoa sekä cokispullot ja syötiin ulkona iltapalaa. Kirjoitettiin muutama kortti ja tultiin peiton alle lepäämään. Eikä ollut pieniäkään vaikeuksia saada unenpäästä kiinni. Heräsin seitsemältä tohon hervottomaan lotinaan. Pahus kun ei huomannut kysyä, sisältyykö aamiainen huoneen hintaan. No, kai sekin selviää. Jos me tänään selvitetään se kahdeksan kilometrin matka Gonzariin, niin siellä on kai pakko mennä refugioon. Ainakaan missään ei ole tietoa, että siellä olisi hotelli.

Aamiaiseksi tilasin maitokahvin ja suklaacroissantin. Sain kaakaon ja tavallisen voisarven. Vois vielä vähän parantaa kielitaitoa. Sauvat on hankittu. Liikkeellä on paljon porukkaa. Lähinnä kai espanjalaisia.

Gonzar. Baari – eikä edes sämpylän tynkää. Kello on 12.30 ja hiki valuu. Ollaan kävelty reilu kaksi tuntia. Jonkun verran muita liikenteessä. Parilla vanhemmalla naisella myös huoltoauto. Muutamia pyöräilijöitä. Puolitoista tuntia satoi rajusti vettä. Hiki ja vesisade pitää huolen, ettei ihovoiteita tarvita. Kerran pidettiin tauko; Kanerva lannoitti Galician mäntyjä, minä poltin tupakan. Juotiin vettä ja jatkettiin matkaa. Nyt paistaa aurinko, mutta vastatuuli on ajoittain niin kova, että luulee kaatuvansa. Ehkä siihen vaikuttaa myös repun paino. Sauva helpottaa jonkun verran näissä. Alkumatka oli pelkkää nousua, jyrkkää sellaista. Sitä kesti yli kilometrin.

Mentiin baariin syömään, siellä oli 3 ruotsalaista. Päivän menu. Alkuruokana joku soppa. Siinä oli kai viininlehtiä. Tunnistettavissa ainakin perunanpalaset ja valkoiset pavut. Pääruokana lomo ja ranskalaiset. Lomo on siis jotain sikaa. Vähän kasslerin oloista. Jälkkäriksi tuhti pala juustoa. Juomana vettä. Takana on kilometripylväiden mukaan yli kymmenen kilsaa. Vielä vähän ja päivän annos on pulkassa. Kuinka nää ihmiset voi sua näin kylmissä taloissa? Tääkin ”ravintola” on tosi kylmä.

Tänään rykäistiin 17 kilsaa. Eixeran refugiossa tällä hetkellä lämmittämässä märkiä sukkia ja lenkkareita takan ääressä. Otettiin kolme sormustimellista viiniä läheisessä baarissa (ainoa seutuvilla) ja syötiin yhdet sandwichit, jossa oli kotitekoista kinkkua ja maalaisjuustoa välissä. Seistiin myös hetki lehmälauman keskellä. Jotkut vaeltajat levittivät pyykkinsä kuivuun ”olohuoneeseen”. Kaadun varmasti sänkyyn ja nukun kuin tukki. Huominen reitti kulkee Palas del Rein pikkukaupungin läpi (tästä vain 8 km) ja aiomme jäädä sinne hotelliin. Seuraavaksi taas sitten pidempi pätkä. Löysin matkalla viisi neliapilaa, yhden viisiapilan ja yhden kuusiapilan. Kaaduin kuin kilpikonna niitä kerätessäni. Kanerva otti kuvan ennen kuin suostui auttamaan.

19.4.2000

Eka yö refugiossa takana. Ei ollenkaan paha vaikka mieluummin nukun hotellissa. Mentiin punkkaan tosi aikaisin. Sitten nää hispanot tuli syömästä joskus kymmenen jälkeen. Mutta ne hiljeni kyllä melko nopeasti. Mulla oli koko yön jalat melko levottomat. Käveltiin niin pirusti eilen. Tää kämppä oli kylmä illalla kun tultiin nukkumaan, mutta kun toistakymmentä ihmistä on piereskellyt yön, ei kylmyydestä ole enää tietoakaan. Kyljetkin tuntuu olevan kipeinä.

Palas de Rei. Tämän päivämatkan kohde – ja reilusti ennen puolta päivää. Tavattiin matkalla englantilainen, joka oli taittanut taivalta 22 päivää Ranskan rajalta asti. keskimatka oli 32 km/päivä. Kunnioitettavaa. Me otetaan iisisti. Kundi oli eka englantia puhuva tähän saakka. Se taas kertoi nähneensä monta skandinaavia, eritoten suomalaista reitillä. Me ei ainakaan toistaiseksi yhtäkään. Saatiin kunnollinen hotellihuone. Pääsee taas suihkuun ja lepään kuten haluaa. Tää kaupunki on ”iso” ja sen huomaa. Inhottavia mattokaupustelijoita ympäriinsä. Ihmiset on ihan erinäköisiä kuin vielä Portomarinissa. Täällä on paljon arabin ja portugalilaisen näköisiä tyyppejä. Mennään markkinoille.

Otettiin olvi baarissa. Käveltiin tapas-baarin ohi, mut vain vähän matkaa. Palattiin ja juotiin ribeiroa leivän kanssa. Otettiin valkokuvia paikallisista ja tultiin hotelliin pissalle. Kanerva heitti vedet jo tapasbaarissa, mutta minä odotin hotelliin. Oluet hotellissa ja sitten syömään. Paitsi että hotellin baarissa syötiin alkupaloiksi hernesoppaa lautaskannulta (ei muistikuvaa, millainen on lautaskannu!). Sikahyvää. Valkoisia papuja, ehkä tomaattisoosia ja sianlihan maku. Sanoin Kanervalle, että perustan baarin Sörnäisten metroasemalle ja tarjoilen tiistaisin samalla tavalla hernerokkaa. Ja rahaa tulee. Sitten syömään. Alkuruokana samaa sairaan hyvää pierusoppaa, sit joku lehmäpihvi, ei hyvä ja ranskalaisia. Jälkkäriksi ”flan”, joka on crème caramel – purkissa. Pullo punkkua ja café solo. Hinta 2000 ptas. Ilmaista. Kortit lähettämättä, mutta ehkä sitten kohta. Ensin suihku, puhtaat rievut ja sitten kunnon siesta. Kanervan polvi vihoittelee, joten voi olla, että joudumme viipymään kaupungissa parikin päivää. Ei haittaa. Vatsa ja pää täynnä – hyvin menee. Jalatkin on muuten kuivat.

Suihku, neljän tunnin siesta ja nyt voisi lähteä etsimään postikortteja. Kaikki on jo kirjoitettu ja monta vastaanottajaa on vielä ilman. Koko Suomen kaveripiiri tuntuu hiljentyneen TV:n ääreen katsomaan dokumenttia Santiagon tiestä.

Helvetti. Sari soitti ja kertoi, että meidän putket vuotaa taas. Ne aloittas korjaukset tiistaina. En anna lupaa, jolleivät tee kirjallista aikataulua.

20.4.2000

Melide. Kanervan polvi petti. Lähdin aamulla kahdeksalta yksin tien päälle. Takana 13 km pelkässä vesisateessa. Matkalla oli paikoin pahoja mutakkoja sekä liukkaita kiviä. Eräässä kohtaa kävelin nilkkoja myöden vedessä. Alla oli vanha kivitie, reunassa kiviaita. Vettä koko kapean tien täydeltä. Ei mahdollisuutta ohittaa kohtaa muuten kuin kävelemällä ”joen uomaa”. Tuntuu kuin minään päivänä ei olisi satanut näin paljon. Ensimmäiset muut vaeltajat näin vasta 55 km pylvään kohdalle kun pidin ensimmäisen ja ainoan taukoni. Söin pari sitruunapullaa ja join vettä. Hotellista ottamaani, joka maistui pahalta.

Istun kahvilassa ja odottelen, että Kanerva saapuu tänne bussilla. Pysähdyin ennen Melideä ottamaan kuvan sillasta ja joesta, joka tulvi. Sillalla tuli vastaan vahna mies, joka näytti kalasaalistaan. Otin kuvan, takana oli kyltti, jossa ilmoitettiin kalastuksen olevan kielletty. Heti kohta olinkin kylässä, jonka pappi pyysi kirkkoon. Kävin katsomassa 700-vuotiasta kirkkoa ja kuuntelin kun pastori esitteli uniikkia kristustaan, jonka kädet vuosi verta. Kirjoitin nimeni vieraskirjaan pastorin pyynnöstä, sekä mistä tulen. Laitoin olevani Bean muistomatkalla, kotipaikaksi Hämeenlinna, vaikken ole siellä asunutkaan 20 vuoteen. Lopuksi pappi nosti kätensä ja huusi perääni ”viva finlandia” kun kävelin ulos.

Paska kaupunki. Ainoa hotelli oli noin kilometrin päässä keskustasta – tulosuuntaan. Jouduin siis käveleen ylimääräistä. Tämäkin piru oli niin täynnä, että saimme huoneen kolmannesta kerroksesta, jossa ei ole lämmitystä. Otin kunnon suihkun ja vaihdoin kuivat päälle. Hinta ei päätä huimaa, 3000 ptas yö. Kundi puhui vielä hyvää englantia – ensimmäistä kertaa tämän matkan aikana. Kävelen huomenissa Arzuaan ja Kanerva tulee bussilla. Sitten otamme molemmat dösan ja ajamme Santiagoon. En aio kävellä yksin St. Irenen yömajaan 17 km. Santiagosta otamme junan Portoon ja menemme sinne. Sieltä pääsee kai junalla Madridiin sitten kun on aika lähteä sinne. Baarin kundi onkin syntynyt Lontoossa – se selittää siis kaiken, hyvän englannin ja muutenkin erilaisen käytöksen.

Viinibaarissa. Marques de Granon 1997 on hyvää, tosi hyvää. Tammista ja tummaa. Sama, mutta 98 laimeaa eikä ollenkaan saman tuoksuista. Jyrkiltä tekstiviesti: ”pois sieltä viinilasin vierestä, se on syntiä”. Eihän se edes tiedä missä me ollaan… kaipa se tuntee. Käytiin muuten kirkossakin. Lähdettiin pois kun katoliset meni ehtoolliselle. Ne kun ei anna tota Jeesuksen verta tavalliselle kuolevaiselle, vain papeille. Siksi kai me viinille tultiinkin.

Olen muuten tyytyväinen. Sanoin Kanervalle aiemmin illalla, että nämä ihmiset puhuu (kuulon perusteella) eri tavalla kuin muut espanjalaiset. Ne on siis Galiciasta ja puhuvat omaan kieltänsä, sanoivatkin, että sen täytyykin kuulostaa erilaiselta. Korvani ei siis petä.

21.4.2000 perjantai

Niin siis törmättiin paikallisen mieskuoron haaraosastoon ja jouduttiin avaamaan kurkkumme. Ukot oli mukavia ja meillä oli hauskaa. Jopa niin hauskaa, että jatkan tänään Kanervan kanssa bussilla Santiagoon. Jotain mukavaa pitikin jo sattua, koska meille alkoi iskeä epätoivo, kun hotellihuone oli kuin jääkaappi ja vettä sataa. Eilisillasta vielä, että tietty ne röökit loppu ja jouduin pummaamaan. Ukot kysy, että rubio vai nero. En minä ymmärtänyt ja otin mustan. Herraisä, mutta se oli vahvaa.

Santiago. Bussiaseman infopisteessä superhyvä palvelu. Kyselivät, tiesimmekö, että Santiago oli kulttuuripääkaupunki. Totta kai tiesimme, aivan kuten Helsinki ja Brysselkin tänä vuonna. Käveltiin keskustaan ja syötiin matkalla paellat à la valenciana ja tutkittiin infopisteesstä saatuja esitteitä. Aurinko paistoi. Vaan kun ulostauduttiin kellariravintolasta vettä tuli taas. Mulla on nyt kahdet märät kengät. Saavutus sekin. Lenkkarit ei ehtiny kuivua, kun edellisessä paikassa ei ollut lämmitystä. Siniset nahkapohjaiset kastu heti kun astuin ulos. Eikä märissä kengissä sukatkaan pysy kuivina. Parin turhan kyselyn jälkeen löydettiin tää pensionaatti, 4500 ptas yö, plus verot, kaiketi. Ei mikään palatsi, muttei ole hintakaan huima. Mummo väittää visahöylän hajonneen tänä aamuna, joten tarttee tehdä pankkikeikka. Katosta roikkuu pelkkä hehkulamppu ja koko pieni huone on ahdettu täyteen sänkyjä: yksi parisänky ja kaksi yhdenmaattavaa. Kanerva sanoi sopivasti, että tää huone on kuin Kaurismäen leffasta. Äkkinäkemältä kaupungin keskusta vaikuttaa mielenkiintoiselta ja ainakin museoissa löytyy.

Jos toi vesisade vähän taukoisi, niin voisi lähteä museoita tsekkaan. Ajateltiin olla Santiagossa tiistaihin saakka. Näin voitais käydä Finisterrassa maanantaina.

Lähdettiin kaupungille sateen loputtua etsimään nähtävyyksiä. Jonotettiin katedraalissa, jotta päästiin suutelemaan Jaakopin niskan simpukkaa. En suudellut. Katsottiin hauta. Etsittiin eka museo: Casa de la Troia. Perez Luginin opiskelija-ajan koti, josta hän on kirjoittanut kirjan. En tunne teosta, mutta yritän etsiä. Opas oli erittäin ystävällinen ja kertoi meille talon historiasta englanniksi. Sanat eivät oikein riittäneet, mutta yllättävän paljon saimme tietoa 1800-luvun oikeustieteen opiskelijoiden elämästä. Sade alkoi uudelleen ja kun etsimme sopivaa baaria, jouduimme Virtual Camino -näyttelyyn. Taitavasti toteutettu näyttely Caminosta uusinta tekniikkaa hyväksikäyttäen. Kaksi kolmiulotteista näytöstä, useita tietokoneita, joilla saattoi katsella Caminon eri vaiheita. Lähinnä se keskittyi Ranskanreitin (kulkemamme) esittelyyn. Satelliittikuvia kaikista kaupungeista jne. Mielenkiintoista.

22.4.2000

Käytiin shopping centerissä aamupäivällä. Ostin farkut eikä maksaneet paljoa. Vettä sataa, tää sää on tappava. Jalat on jatkuvasti märät. Yritin etsiä purkkareita, mutta kun vihdoin löysin, kauppa oli kiinni, eikä aukea ennen maanantaita.

Käytiin St. Martinin kirkossa ja luostarimuseossa. Yritettiin löytää viiden metrin kadunpätkältä sisäänkäyntiä Pyhien aarteiden museoon, jonka pitäisi olla avoinna kesäisin ja pääsiäisviikolla, mutta ainoa ovi, joka löydettiin, oli kiinni. Ilmeisesti opaskirjanen ei ollut tilanteen tasalla.

Pyhiinvaellusmuseo oli hienoinen pettymys. Se oli pieni eikä tavaroita ollut paljoakaan. Positiivisena seikkana pitää kuitenkin mainita, että se on ainoa museo, jossa on tähän asti ollut mahdollista saada opaskirjanen vieraalla kielellä. Jopa monella. Museoissa kaikki selitykset ovat galiciaksi ja espanjaksi. Jokseenkin tyhmää, koska kielet eivät sanottavasti eroa toisistaan. Äkkilukemisella esim. siinä missä espanjassa on G, galiciassa on X. Jotain muitakin pienia eroja, esim. las -> as, los -> os, una -> unha jne, sekä joitakin aksentteja eri tavalla. Galicia tuntuu myös käyttävn enemmän nasaalimerkkiä. En ollut koskaan aiemmin tiennyt, että nämä ovat kelttejä. Joku Meliden ukoista sitä selitti. Paikallinen kansamusiikki oli hyvin irlantilaistyylistä. Ilmankos näillä on halu itsenäistyä. Millä pirulla nääkin eläis tän sateen keskellä, jolleivät kuuluisi isompaan kansakuntaan? Mainittavaa on vielä, että sade taukosi peräti kolmeksi tunniksi. Me oltiin se aika tietysti museoissa.

Pyhiinvaellusmuseossa oli erikoisin näkemäni sadetakki: se oli tehty kuivatuista heinistä ja näytti aivan heinäpaalilta.

Iltaruokana parrillada de pescado. Lautanen on tuplasti hintavampi kuin mikään muu. Sisälsi äyriäisiä: jättikatkoja, simpukoita (eri sorttia) ja hummerin saksia (ei syötävää) sekä kolmea eri lajia paistettua kalaa, joista tunnistettavissa oli lohi, ehkä myös turska. Salaattia ja yrttietikkaperunoita sekä ihanaa sipulia, todennäköisesti sokeri-öljyvedessä pitkään uinutta. Tuli isolla tarjoiluvadilla, josta itse otettiin. Hyvää. Vatsa tuli täyteen ja suussa on hyvä maku. Juomana pullo ribeiroa. Jälkkäriksi (postre) tarta di Santiago. Santiago-torttu oli miellyttävä yllätys. Ulkonäön perusteella sitä luulisi kuivaksi, mutta se olikin sopivan kostea. Vaikka en pidä karvasmantelin mausta, tässä sitä oli juuri oikea määrä. Taikinassa oli paljon rouhittuja manteleita.

Tortun jälkeen kävelimme pubiin ottamaan digestiivit. Täytyy kyllä sanoa, että ranskalaisilla baarimikoilla on satakertaa parempi asiantuntemus viinojen suhteen. Kundi tuskin tiesi, mikä on digestiivi, koska ehdotti ensin olutta. Lopuksi päädyimme hunajarommiin, mikä ei ollut ollenkaan huono ratkaisu. Joimme ne ja koska ilta oli sikäli poikkeuksellinen, että ei satanut, kävelimme vielä hetken kaupungilla. Nää espanjalaiset on varsinaisia yölintuja. Eräässä kulmassa jostain alkoi kuulua musiikkia ja laulua. Ja tietty me mentiin katsomaan, mistä on kysymys. Holvikaarien alla soitti tunat.

Tuna on yliopisto-opiskelijoiden perustaman kitara- ja lauluryhmä, joka ulko soittamalla kerää rahaa. Nillä on upeat puvut ja viitat. Tuna = ryhmä, tuno = soittaja. Oli tosi kiva, että ehdittiin käydä siinä Perez-Lugin –museossa, niin että tiesimme jotain jo etukäteen. Ne soitti tosi kauan ja me ostettiin molemmat CD:t. Tämä tuna oli Santiagon yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan. Tuskin kannattaa mainita, mutta teen sen kuitenkin: sataa.

23.4.2000

Aamu alkoi taas maitokahvilla ja croissantilla. Täällä on kumma tapa tuoda jokaisen pullanpalan kanssa haarukka ja veitsi. .Niin ”paljon” olen jo oppinut espanjaa, että enää en sekoa aamiaista tilattaessa. Ai niin, ennen aamupalaa kävimme paikkakunnan suuren pojan (Eugenio Granell, nimi mulle täysin tuntematon) museossa. Tyypillä oli jotain vaikutteita Picassolta ja Mirolta. Pari taulua oli tehty Goghin tyylillä. Käveltiin ja otin muutamia valokuvia. Aivan ihmeellista: täällä paistaa aurinko. Tömähdettiin yliopiston ylläpitämään karttanäyttelyyn, joka oli varsin mielenkiintoinen. Yhä ihmettelen, miten nämä ei pane tekstejä muilla kielillä.

Karttanäyttelyssä oli Iberian niemimaan karttoja lähes roomalaisajoista alkaen. Siellä keksin, miksi Portugalin nimi on Portugali. Sen on Porto di Gallia, Gallian portti. Kuten jossain kirjoitan, galicialaiset ovat gallialaisia, briteissä siis walesilaisia ja haluavat erottautua muista ibereistä. Ovat osittain ainakin viikinkien jälkeläisiä.

Käveltiin edelleen ja pysähdyttiin ylipoiston myymälässä, josta ostin Silvialle lehtiön ja kynän kiitokseksi rinkan ja makuupussin lainasta. Katua vähän ylöspäin oli jonkun taidepaja. Taiteilija itse oli työssään katsastimme esillä olevat maalaukset yms. En ostaisi. Vielä ylöspäin ja olimme ”aidossa” käsityökaupassa. Ei siis mikään krääsämyymälä. Ostin levyn.

Uskomatonta, mutta aurinko paistaa edelleen. Katsoimme formulakisat sporttipubissa, johon olimme ”varanneet” paikat eilen. Tai siis Kanerva oli varannut, koska sitä ne kisat kiinnostaa. Istuimme kaljalle ja odottelimme kisojen alkua kun takaa alkoi kuulua tuttua kieltä. Vanhempi suomalaispariskunta, joka oli liikkeellä tyttärensä kanssa oli tullut katsomaan formulaa. Pappa oli tosi onnessaan kun kerroimme, että lähetys alkaa kohta ja että tässä pubissa sen myös näkee. Olivat etsineet pitkään paikkaa missä nähdä kisat. Juttelimme kisan kuluessa ja tytär opiskelee kaupuallisia aineita Salamancan yliopistossa, vanhemmat olivat lähteneet visiitille ja kiertelevät nyt Espanjassa autolla. Kävi ilmi, että miehen ”entinen” (30-40 vuotta sitten) tyttöystävä asuu Luxemburgissa. Nimi oli lisäksi tuttu. Aikamoinen yhteensattuma. (Häkkinen muuten voitti kisan, mutten ollut asiaa edes kirjannut ylös, niin vähän minä formuloista välitän)

24.4.2000

Illalla tuli nälkä ja mentiin ruokakadulle syömään tapas-annoksia: anjovista, juustoja, lomoa ja katkarapukasari. Niin ja tietty leipää ja pullo punkkua. Herkullista. Mulla oli tautinen nälkä. Ruoan jälkeen kelttibaariin ja sieltä palatessamme tunat olivatkin vakipaikallaan ja kuunneltin poikia pitkälti yli puolen yön.

Tänään lojuttiin punkassa puoleen päivään, koska ulkona – sataa. Mun pitäisi mennä ostamaan purkkarit ja sitten pitäisi käydä rautatieasemalla katsomassa, miten Portoon menee junia. Jos vain ensin näkisi telkkarista säätiedotuksen, niin tietäisi vähän, minne päin lähtisi.

Eräässä baarissa baarimikko kielsi Kanervaa kuvaamasta eteistilan sateenvarjoja. - Mehän olemme Espanjassa, hän nauroi päälle. Kuva on kyllä olemassa.

25.4.2000

Eilinen meni harakoille. Vettä satoi enemmän kuin koskaan. Käytiin aamulla (siis keskipäivällä) tutkimassa tilannetta rautatieasemalla ja sen jälkeen istuttiinkin baareissa. Miten tästä kaupungistä vielä löytyykin tutkimattomia baareja? Viimeinen baari olikin varsinainen kansakuppila ja me tietysti pölötettiin ukkojen kanssa. Ja kaadettiin vodkaa huiviin. Kaiken sen helvetin kaljan ja viinin lisäksi. Syöminen jäi yhteen bocadilloon iltapäivällä ja aamukahvin ja croissanttiin. Yksi paikallinen oli nähtävyys: sinisilmäinen protestantti.

Tänä aamunakin nukuttiin pitkään, kun olo oli vähän heikko. Ostettiin kaupasta aamiaista ja syötiin puistossa empanillat , joissa oli bacdoota (epäselvästi kirjoitettu, en muista, mitä söimme). Ostettiin kaksi liha- ja kaksi turskapasteijaa ja lihat piti syödä aamiaiseksi, mutta erehdyttiin. Vesipullot, leipää, juustoa ja nakkipaketti. Niin ja jogurttia. Kaipa sillä selviää Madridiin saakka.

26.4.2000

Junassa eilinen päivä. Saatiin huone helposti hostelista. Rapussa tuli oitis suomalainen kundi vastaan. Käytiin vielä mäkkärissä syömässä ja painuttiin petiin.

Aamulla suorilla lentokentälle lippuja vaihtamaan. Päästään illalla Brysseliin ja huomenaamulla Luxiin. Jykä lupasi majoittaa meidät Brysselissä ja Sari tulla Luxin kentältä hakeen. Madirissa +20 astetta ja aurinkoista. Käytiin Reina Sofian museossa katsomassa Picasson Guernicaa sekä Dalit ja Mirot. Lisäksi muutamia heidän aikalaisiaan, jotka oli sijoitettu toiseen kerrokseen. Voisin kyllä viihtyä pidempääkin, mutta on kai sittenkin parempi mennä himaan kattoon sitä kaaosta. (meiltä oli sillä välin hajonnut vesiputki asunnosta)

Matka oli rankka mutta antoisa. Sääolot eivät olleet parhaat mahdolliset. Olen sanonut monesti jälkeen päin, että jos minua joskus kositaan, haluan lähteä kävelemään Santiagon tien vielä uudelleen, mutta tällä kertaa kesällä ja pidemmän matkan. Häämatkana ja ennen häitä. Jos se mies vielä sen matkan jälkeen on asiastaan samaa mieltä, kuunneltuaan valitustani ja paikattuaan rakkoisia varpaitani, niin ehkä siinä on minulle mies.