Ardennit ja Bastogne
Lauantai valkeni ja poika pääsi matkaan. Itse lähdin kahdeksan jälkeen kävelemään kohti asemaa, punainen reppu selässä pompottaen. Hyppäsimme Ruusun kanssa Libramontiin menevään junaan. Libramontissa vaihdoimme bussiin ja posotimme kohti Bastognea, jonne saavuimme puolilta päivin. Ensimmäinen etappi oli keskusaukiolla oleva turisti-info, josta haimme tarkan kartan ja pari reittiopasta.
Nälkä alkoi kurnia ja päätimme syödä ennen hotelliin kirjautumista. Reilun kokoinen täytetty maalaispatonki ja kahvi veivät nälän.
Ensimmäinen havainto Bastognesta oli hämmästyttävä. En ole koskaan pitänyt asuinmaatani mitenkään siistinä paikkana ja käsitykseni Walloniasta on perustunut Charleroin, Liègen ja Arlonin tapaisiin kaupunkeihin, jotka ovat masentavia ja likaisia. Ihmiset kulkevat alistunut katse silmissään hymyilemättä, kuin piilotellakseen rikkinäisiä tai puuttuvia hampaitaan. Bastogne oli aivan erilainen. Ei roskia, ei seinätageja, vaan siistiä, puhdasta ja pikkusievää.
Jätimme repuista tavarat hotelliin ja lähdimme tien päälle. Ruusun ketvele oli ottanut kävelysauvat mukaansa, niistä oli myöhemmin apuakin. Päätimme aloittaa reitillä, jonka nimi oli Promenade du Bois de la Paix, Rauhametsän reitti vapaasti käännettynä. Reitti oli 9,6 kilometriä pitkä ja alkoi noin kahden kilometrin päästä kaupungista. Metsä on saanut nimensä 1940-45 taistelutantereista. Se on istutettu sodan päättymisen 50-vuotisjuhlallisuuksissa ja taivaalta katsottuna amerikkalaisten veteraanien istuttamat koivut muodostavat UNICEFin symbolin.
Pistelimme reippaasti tassua toisen eteen ja juttelimme. Välillä ammuimme takaisin lehmille, jotka toljottivat aitauksissaan. Patikointi oli eläimellistä: viikonlopun aikana näimme kuuluisia blanc-bleu –lehmiä, poneja, hevosia, kissoja, koiria, hanhia, kanoja ja lampaitakin vilahti bussin ikkunasta kotiintulomatkalla.
Koska löpiseminen oli niin mukavaa, emme huomanneet ollenkaan, että olimme kävelleet risteyksen ohi. Vaatii sekin jonkinlaista taitoa, että onnistuu kartasta, reittiselostuksesta ja merkitystä polusta huolimatta eksymään. Karttavastaava Ruusu tutki ja tarkisteli. Vertaili maastoa ja karttaa. Pakko se oli uskoa: olimme kävelleet pitkälti toista kilometriä sivuun reitistä. Vaihtoehtoina oli joko palata takaisin tai kälppiä seuraavalle reitille. Valitsimme jälkimmäisen ja siitä seurasi, että alun perin reilun kymmenen kilometrin matka kaksinkertaistui.
Loppumatkasta päätimme hieman oikaista, emmekä käyneet katsomassa isoa viisisakaraista sotamuistomerkkiä, vaan hyppäsimme kävelysauvoja apuna käyttäen ojan yli ja kiipesimme vanhalle junaradalle, jossa ei ollut enää kiskojakaan. Kaupunkia lähestyttäessä se muuttui heinikosta betonipäällysteiseksi kävely- ja pyörätieksi. Löysin netistä mielenkiintoisen selostuksen tästä vuonna 1884 käyttöönotetusta rataosuudesta: se yhdisti Belgian ja Luxemburgin rautatiet toisiinsa ja loi mahdollisuuden kuljettaa teräs- ja hiiliteollisuuden tuotteita pidemmälle kuin aiemmin. Reitti oli rakennettu vanhan roomalaisen tieyhteyden Reims-Köln päälle. Se on aikoinaan toiminut myös pyhiinvaellusreittinä.
Maasto oli oudon näköistä ja luulimme ensin, että se johtui radasta ja väsynein jaloin kiipesimme viereiselle vallille. Siitä avautui suuri vettä täynnä oleva louhos.
Jalat kipeinä ja väsyneinä raahauduimme takaisin hotelliin ja oikaisimme sängylle. Ruusu kävi kaupan kautta ja hörpimme samalla olutta. Jalat eivät olisi kärsineet kävellä edes huoneen kokolattiamatolla. Mikään kulinaristinen elämys matkamme ei ollut, koska tyydyimme täyttämään vatsat illalla vain ohrapirtelöillä, mutta ehdottomasti kannattava matka. Kerron vielä jossain toisessa kirjoituksessa sotamuseosta, jossa kävimme tänään.
