tuokioita elämästäni

Silmääni osui blogi, jossa kysyttiin, miksi kukaan ei puhu Kauhajoen todellisista syistä ja samaan hengenvetoon jatkettiin mielenterveyspalvelujen riittämättömyydestä. Ei puhunut sekään kirjoittaja todellisista syistä. Nimittäin jos halutaan katsoa todellisia syitä, pitäisi kysyä miksi mielenterveyspalvelujen kysyntä on niin korkeaa. Siitä vastauksesta voisi saada joitain neuvojakin.

En halua kyseenalaistaa mielenterveyspalvelujen tarpeellisuutta tai niiden ilmiselvää riittämättömyyttä, mutta syy niiden tarpeeseen ei ole niiden riittämättömyys. Ennen kaikkea pitää miettiä sitä, miksi ihmisten ja ennen kaikkea nuorten mieli järkkyy niin, että pitää tappaa. Pohdin tätä samaa ongelmaa jo parissa kirjoituksessani edellisen tragedian jälkeen.

Lisänä niihin kirjoituksiin voisin vielä tuoda sellaisen omituisen negatiivisuuden ihannoinnin. Suomalaiset ovat jumalattoman karkeita toisilleen: kun kaksi teinityttöä tapaa, he tervehtivät toisiaan sanomalla ”Mitä huora!”. Missä muualla hyväksytään naureskellen tuollainen kielenkäyttö muka vitsinä? Kuulostan varmasti ikäiseltäni ja vanhemmaltakin kun vastaan ettei missään muualla paitsi Suomessa. Sitten kun on sellaisia, jotka eivät näin puhu, heitä pidetään pinkoina, nössöinä tai nörtteinä ja he joutuvat silmätikuiksi, kun asian pitäisi olla aivan päinvastoin. Kun tyttäreni muutti takaisin Suomeen yhdeksäntoistavuotiaana, hän alkoi käyttää muista naisista sanaa muija. Pyysin häntä olemaan käyttämättä sanaa minun aikanani. Hippokraattista, kuulen kuiskauksen takavasemmalta. On tai ei, olen asettanut rajan. Minä en halua kuulla sellaista sanaa ja lyön vetoa, että monen muunkin korvissa sen sointu ei ole paras mahdollinen. Tytär kyllä muistaa sen ja muistaa varmasti muulloinkin, vaikken ole edes läsnä.

Yksi silmiinpistävä seikka suomalaisessa yhteiskunnassa on aina ollut tietynlainen ehdottomuus, mikä ilmenee erityisesti valistustyössä. Tästä esimerkkinä vanha Turmiolan Tommi: jos juot, olet alkoholisti. Jos et, kuulut hyviksiin. Mitään välimuotoa ei ole. Tommi on valistustyössä jo kuopattu herra, mutta sävy on edelleen sama: milloin kohteena on rasvat, hiilihydraatit tai tupakka. Hyvä, että kerrotaan vaaroista ja valistetaan, mutta kun se tehdään sillä ehdottomalla tavalla, ettei koskaan ikinä mitään, se aiheuttaa ahdistusta. Jos joskus mättää lautaselleen lihaisan pihvin kera runsaan maustevoin, jo toinen katsoo paheksuvasti tai jopa sanoo jotain rasvojen vaarallisuudesta.

Yksi hyvä esimerkki tällaisesta ajattelutavasta on suomalainen sairaalaruoka. On se ja sama, mitä menussa lukee, kaikki maistuu pahvilta. Ruoka on suolatonta, vähärasvaista ja taatusti kulkenut salaisen maunpoistokoneen läpi. Olen vieraillut joskus keskieurooppalaisissa sairaaloissa, joissa ajattelutavassa on vissi ero: sairas kärsii jo taudistaan, pitääkö kärsimystä vielä lisätä syöttämällä potilaalle keitettyä kartonkia. Eri asia on sitten, jos potilas joutuu noudattamaan erikoisruokavaliota sairautensa takia.

Ehdottomuusajattelu yhdistettynä protestanttiseen moraaliin on tappavaa, koska se vaatii täydellisyyttä. Se jakaa meidät neljään kastiin; niihin, jotka tietävät, etteivät pysty välttämään rasvaa ja niihin, jotka siihen pystyvät. Ensimmäiset pettyvät eniten itseensä ja lyövät läskiksi tai sopeutuvat, mutta huonoin omintunnoin. Jälkimmäiset taas pettyvät muihin ja sopeutuvat tai alkavat tuntea itsensä yli-ihmisiksi ikävin seurauksin. Tästä seuraa, että kukaan ei oikeastaan ole tyytyväinen tai sinut itsensä kanssa. Nuorilla on ikänsä puolesta taipuvaisuus jompaankumpaan ääripäähän.

Minä peräänkuulutan joskus aiemminkin huutamaani yhteisvastuuta ja hieman enemmän yleistä sallivuutta toimia eri tavalla kuin jossain on kirjoitettu. Leveämpää keskitietä kaikille, niin mahdumme kulkemaan paremmin joka ikinen.