Olen aina kutsunut näitä lapsettomia kausia puolilomiksi, töissä pitää kuitenkin käydä, vaikka muutoin voi elää kuin elo pellossa. Onko se tosiaan nyt niin, että elämäni on tästä lähin pelkkää puolilomaa? Toistaiseksi ei tunnu missään, vaan päävärkki ja elo on tasan sellaista kuin aina tähän aikaan vuodesta. Toista on varmasti syksyllä. Hiljaisuudesta saattaa tulla ahdistavaa.
Aurinkoisesta säästä huolimatta pysyttelin koko sunnuntain kotona ja paikkailin univajetta, joka on päässyt syntymään parin päivän sisällä: perjantaina meni myöhäiseksi Ruusun kanssa turinoidessa ja molempina aamuina olin kuitenkin aikaisin pystyssä. Säpsähdin joka kerta, kun hissin ovi kolahti: ikään kuin teini tulisi kotiin, vaikka tiesin hänen jo olevan mummin lihapatojen ääressä. Tästä tulee tiukka taisto itseni kanssa, ennen kuin opin olemaan kuuntelematta rappukäytävän ääniä sillä korvalla, että ajattelisin poikaa.
Tämänhetkisen puoliloman ajaksi en ole suunnitellut mitään – eihän tähän kuulukaan kuin yksi viikonloppu. Olen jo ostanut valmiiksi kaiken sen, mitä mukanani vien, eli paketillisen ruskeaa sokeria, pari purkkia gourmet-suolaa, kaksi chorizoa ja yhden litteän ginipullon, jonka ujutan matkalaukkuun vaatteiden väliin. Teini vei mukanaan ison matkalaukun, joten minun on tyytyminen keskikokoiseen. Ei ole helppoa änkeä siihen viiden viikon vaatteita, mistään tuliaisista puhumattakaan.