Leuto tuuli hyväili poskia aamulla seitsemän jälkeen, kun seisoimme teinin kanssa bussipysäkillä ja odotimme lentokenttäbussia, teinillä takataskussaan vain menolippu. Minä kannoin biljardikeppiä kotelossaan. Check-inissä luvattiin, että kepin koteloineen voi ottaa käsimatkatavaroihin. Kun poika kulki kohti lippujentarkastusta, yritin ottaa hänestä valokuvan, mutta pitäisihän se tietää, mitä seitsemäntoistavuotias on asiasta mieltä. – Et ota! Junttia!
Perjantaina poika hyvästeli ison osan koulutovereitaan eikä tullut edes yöksi kotiin. Luvan kanssa. Kaverit olivat ostaneet hänelle lentokoneen läksiäislahjaksi. Lauantaiksi olin suunnitellut yhteistä illallista läheisessä italialaisravintolassa, mutta kaverit veivät voiton ja meidän viimeiseksi ateriaksi jäi lounaalla käärityt tortillat. Hyvä niin, tuonikäiselle ne kaverit ovat kuitenkin henki ja elämä.
Lähdin kentältä saman tien ja soitin vielä pojalle kysyäkseni, että onnistuiko poika pääsemään tarkastusten läpi keppinsä kanssa. Ei ollut. Läpivalaisupaikassa olivat käännyttäneet takaisin check-iniiin. Tarjouduin tulemaan apuun, mutta teini oli jo hoitanut asiat itse ja toimittanut uuden chekkauksen. Hyvä, että sai kaiken onnistumaan. Kyllä minä tiedän, että hän selviää, vaikka aina olenkin muka varmistamassa.