tuokioita elämästäni

Vaikka tarinassa on paljon  yhtymäkohtia todellisuuteen, se on kuitenkin suureksi osaksi fiktiota - ainakaan kaikki tapahtumat eivät ole samalta vuodelta.

Alussa oli pallogrilli, siankylkiä ja onnellinen perhe. Saunan mustuneet pinkopahvit hikoilivat vielä löylyjen jäljiltä ja Iki-kiukaan uumenissa jo hiiltyneet koivuhalot punoittivat yhä hehkuvina, kun isä kaatoi grilliin jo kolmatta kertaa sytytysnestettä, vaikka olisi saanut sen roihuamaan pelkästään hönkäisemällä. Liiterissä oli onneksi odottamassa toinen punakorkkinen viljatisle myöhempää käyttöä varten ja kellarissa kylmeni vajaa korillinen Karjalaa. Juhlapyhät oli katettu.

Hiukset tuoksuivat Linna-shampoolta ja kaikkeen sekoittui päivällä leikatun nurmikon tuoksu, eikä vain tuoksu, vaan ruoho myös tarttui varvastossuihin ja värjäsi kynsiharjalla kuuratut varpaat vihreiksi. Pikkuveli mätkähti turvalleen pionipuskaan ja sai sateenkaaren värit vaaleisiin kesähousuihinsa jo ennen kuin ehti puristaa ketsuppia nakkeihinsa. Äiti kiersi papiljotteja mummon permanentattuun tukkaan ja melkein pisti mummoa piikkikammalla silmään kun huomasi veljen kaatuvan.

Kauempaa järveltä kantautui perämoottorin ääni ja kansa vaelsi kohti juhannuskokkoa. Minä pyydystelin haarukalla peukalonpäänkokoisia perunoita ja tökin niitä sulaneeseen voihin. Grillikylkiä ei voinut syödä kuin sormin ja koska isäkin söi niin; jätin äidin mulkoilevat katseet sikseen ja tartuin rasvaa tirisevään trendiherkkuun. Mummo söi kohteliaisuudesta muutaman säikeen, koskei saanut haarukalla ja veitsellä mitään irti eikä uskaltanut luita kalvamalla tärvätä tekareitaan. Pikkuveljen annos paloiteltiin ja siihen sotkettiin suuri määrä voita.

Meidänkin väki alkoi liittyä vaelluskansaan, joka pysähtyisi vasta puiston kokkolaiturilla.

Äiti ja mummo kävelivät käsikynkkää mäkeä alaspäin rantatielle ja nyökkäilivät hillitysti päätään niille, joiden kanssa eivät pysähtyneet vaihtamaan kuulumisiaan. Minua hävetti. Hävetti, kun ei ollut keksinyt mitään muuta tekemistä, kuin istua siinä pallogrillin kyljessä ja pyydystää perunoita ja lähteä sen jälkeen juhannuskokolle vanhempien kanssa. Jollei pikkuveljeä olisi ollut, olisin onnistunut erottumaan joukosta juuri niin, että äiti olisi vielä luullut reviirinsä ulottuvan minuun saakka, mutta ulkopuolinen olisi pitänyt minua erillisenä olentona, joka vain sattui seisomaan siinä.

Kokolla joku Larin Kyösti-seuran napamies luki paperisia tilastoja, vaikka olisi jo vuosien kokemuksella voinut jättää ne lukematta, sillä niitä ei kuunnellut kun pari kulmakunnan valtuustoedustajaa, toinen vannoutunut demari ja toinen yo-pohjainen postineiti, jonka puolueuskollisuus oli arvattavissa jo pukeutumisesta: sotilaskodin vihertävä puku valkoisine kauluksineen ja hihankäänteineen ei jättänyt ketään epäselväksi. Tässä vaiheessa iltaa isät pitivät mielellään huolta jälkikasvustaan lätynpaistopaikan läheisyydessä ja heiltä heltisi usein muutama pennonen pillitrippiin ja ohukaiseen, jos lapsen muisti oli selektiivinen ja hän unohti sanoa, että isä otti huikat jonkun pullosta tällä naisten kansoittamalla alueella.

Kokon sytyttivät seuran puheenjohtaja ja jokunen kylähullu, joka silloin tällöin ehti ensin. Varakkaimmat hurauttivat katsomaan tätä pakanallista rituaalia lasikuituveneillään laiturin toiselle puolelle ja ne kylähullut tyytyivät ikiaikaisiin puuveneisiin, jotka ainakin meillä päin olivat enimmäkseen sini- tai punavalkoisiksi maalattuja. Tässä värityksessä en kyllä koskaan ole huomannut mitään poliittista esiintyneen.

Pakollisena, mutta sinänsä ohjelmaan kuulumattomana esityksenä saimme lähes joka vuosi nähdä jonkun väkijuomaa nauttineen joko yrittävän johonkin soutuveneistä tai lähtevän siitä pois. Lopputuloshan oli selvä: yleisö sai riemastuttavat naurut kun kyläpelle putosi veteen.