tuokioita elämästäni

Paras leikki ikinä äidin kanssa oli pikkusiili. Sitä leikittiin niin, että minä menin keittiön pitkän maton toiseen päähän ja äiti – heti kun oli saanut kengät jalastaan ja takin päältään – toiseen päähän. Sitten kontattiin eteenpäin kunnes tultiin vastakkain. Sen jälkeen hierottiin neniä yhteen ja äidin piti kysyä mitä pikkusiilille kuuluu.

Niin pitkälle kuin minun muistini yltää, meidän äiti kävi aina töissä. Se oli hyvä myymään kaikkea sähkötarviketta ja kodinkonetta ja se tiesi aina, minkälaista pesukonetta ei ainakaan kannattanut ostaa. Se ymmärsi jonkun verran myös fysiikkaa, vaikkei se sitä itse huomannutkaan, paitsi kerran, kun minä tein ampeerilaskuja keittiön pöydällä enkä käsittänyt mitään. Silloin äiti sanoi, että eihän se noin mene, vaan jos watteja on noin, niin ampeereita on tällä tavalla. Laskut meni kyllä ihan oikein, muttei äiti tiennyt miten ne kaavat menee.

Valaisimissa äiti oli ihan ässä. Meillä oli kotona varmasti enemmän lamppuja kuin pienessä kylässä 60-luvulla. Kerran äiti toi semmosen kattokruunun olohuoneeseen, että me ristittiin se isän kanssa roomalaiseksi kypäräksi vaikka äiti selitti, että se on ämppiir.

Nuorempana äiti sai usein sisustuskokeilukohtauksia. Kun lauantaina oli siivottu, minä sain tarttua pöydänkulmiin ja vaihtaa huonekalujen paikkaa loputtomiin. Kaksin me hilattiin pianokin toiseen nurkkaan. Äidin innovatiivisuudella ei ollut rajoja, kun mööpelit piti siirtää: itse se nosti pianoa ja minä heitin toisen päädyn alle villamaton. Sen maton avulla me sitten raahattiin pianoa sen mukaan, miltä äidin silmissä kalustuksen piti näyttää. Isä luuli, että meillä oli käyny kuorma-autollinen palomiehiä hommat tekemässä, vaikka me ihan naisissa ne hoidettiin.

Jos meidän äiti olisi ollut vääpelinä armeijassa, jokainen sukupolvi olisi oppinut, kuinka vaatteet viikataan kaappeihin. Äidin vaate- ja liinavaatekaapit on nimittäin sellaisessa järjestyksessä, että siitä olisi ylipäällikkökin kade, jos näkisi. Sen sängyn alta ei koskaan hyökkää villakoirat ja sen ikkunoista näkee läpi vaikka keskiyöllä.

Meidän äiti teki selväksi poliittisen kantansa jo kuohuvalla 60-luvulla kun minä kysyin, että mikä on kommunisti. Äiti vastasi, että se on semmoinen, että jos me rakennetaan oma talo meille itselle, niin kommunisti sanoo, ettei me saada asua siinä, vaan siihen voi muuttaa joku muu. Se onkin ainoa poliittinen mielipide, mitä meidän äiti on kuunaan suustaan päästänyt – ja konkreettisesti selitetty noin viisivuotiaalle.

Kun minä olin teini-iässä, meidän äidille kehittyi semmoinen sairaus, että sille tuli aina pissahätä kun avainta käännettiin lukossa öiseen aikaan. Se yritti peitellä sitä pissavikaa sanomalla, että ihan vahingossa heräsin justiinsa, mutta vanhemmiten olen ymmärtänyt, että se vika tulee kaikille sen ikäisten lasten äideille.

Nykyään meidän äiti on eläkkeellä, mutta se on kiireisempi kuin koskaan. Sen asiakkaat on vähemmän sähköisiä kuin ennen, koska ainoo virta, mistä ne jotain tietää, on Tuonelan virta, mutta niille sureville omaisille äiti keittää kahvia ja tarjoo pootooraa nisun kanssa. Äiti on aika hyvä siinäkin.