Epäoikeudenmukaista
5 Toukokuu, 2008 kirjoittaja oben |
Jos joskus hetken harhana erehtyy miettimään, oliko avioero turha, ei tarvitse odottaa kauaa, kun saa muistutuksen ettei ollut. Näitä muistutuksia on ikäväkseni sattunut viime aikoina enemmänkin.
Pääsiäisenä isän piti olla kotona kun poika meni hänen luokseen. Koska isä oli ollut juhlimassa, hän ei päässyt hakemaan kentältä, mutta lupasi olla kotona, kun pojan kone laskeutuu 22.45. Pojalla oli bussiaikataulu ja ennen bussin lähtöä piti soittaa isälle. Ei vastausta. Minäkään en ensimmäistä soittoa kuullut ja poika odotteli kentällä, mitä tehdä. Hän joutui odottamaan melkein tunnin, ennen kuin huomasin missatun puhelun ja soitin takaisin. Vähän ajan kuluttua sisko poikaystävineen meni teiniä hakemaan kentältä. Isä ei vastannut edelleenkään.
Eilen tytär odotteli isäänsä sovittuun tapaamiseen. Ei vastausta puhelimessa, ei selittävää tekstiviestiä, ei mitään. Kuulemma kolmas kerta parin kuukauden sisään.
Silloin kun vielä asuin Suomessa ja perjantai-iltaisin odotimme jännityksellä, tuleeko isä hakemaan, selitin vielä itselleni, että ero on tuore ja asiat voivat muuttua. Kun exä myöhemmin kiukutteli minulle, että pitäisi mieluummin suoraan yhteyttä lapsiinsa eikä minun välitykselläni, selitin, että minun on pakko toimia tässä välissä, koska minä tilaan ja maksan lasten matkat. Toivoin, että sitten kun lapset ovat vanhempia, isä voisi pitää yhteyttä lapsiinsa suoraan ja ehdottaa tapaamista. Näillä välimatkoilla siihen kuitenkin tarvitaan jonkun lompakkoakin (lue: minun).
Ensimmäisenä ulkomaakesänä kaikki ajankohdat oli valmiiksi sovittu, kun soitin ja kysyin moneltako toimitan lapset isälle, vastaus oli, ettei tarvitse tuoda ollenkaan. Hän ei ole paikalla. Pettymys oli suuri, sekä minun että ennen kaikkea lasten. Toki kymmenet matkat sujuivat suunnitelmien mukaankin.
Kun tytär muutti kaksi vuotta sitten Suomeen, vain muutaman kilometrin päähän isästään, isältä kesti kolme kuukautta tulla käymään.
En ole enää vuosiin odottanut mitään siltä suunnalta, mutta tähän saakka olen selittänyt kaiken tämän oikkuilun johtuvan siitä, että exä haluaa lasten kautta käyttää vähäistä valtaansa minuun ja siksi laistaa sovituista tapaamisista – ei aina, mutta viime aikoina inhottavan usein.
Lapset eivät enää ole lapsia, vaan nuoria aikuisia. Hän ei enää lupaa minulle mitään vaan näille nuorille eivätkä ne kattamattomat lupaukset enää estä minua toteuttamasta suunnittelemiani asioita samassa määrin kuin ne estivät lasten ollessa pieniä. Minua harmittaa ja kiukuttaa lasteni puolesta yhä edelleen; aikuistuttuaan he joutuvat toteamaan sen, että maailman on vitun epäoikeudenmukainen paikka. Omiin vanhempiinsakaan ei voi luottaa.
Siis, aika mulkku tollanen äijä! Minulla on sentään vertailukohde, kun oma exäni on edelleen se mies jota kykenen kunnioittamaan ja jota lapset palvovat.
Aih, pihkura että muistuu ajat ennen exän kuolemaa! Se vaan on niin, että jotkut ihanat miehet muuttuvat täysiksi paskiaisiksi. Joku alkoholin hurmiossa tai ties missä muussa.
Eihän ne joskus olleet moisia, kun niinhin rakastui. Jotainhan niissä oli pakko olla!
Sitä vaan olen aina ihmetellyt, että miten se siitti maailman ihanimmat lapset!!
Kyllä tuntuu tosi pahalta lasten puolelta, kun iskä lupaa ja sitten ei tulekaan, ja kun näitä vastoinkäymisiä sattuu vähän väliä, luottamus menee. Ehkä se tajuaa joskus kuinka tyhmästi on käyttäytynyt, vaikka eläkkeellä ollessaan ja sitten ihmettelee miksei lapset tule enää käymään. Tällaisista lapsille jää ikuiset haavat. Ja näitä juttuja kuulee aika useammankin suusta.. pistää kyllä vihaksi.
Niin, ne oli tyttären järjestämät syntymäpäiväkutsut sunnuntaina, mihin se ei lupauksistaan huolimatta mennyt. Kommentit siitä olivat paljon raskaampia kuin tämä kirjoitus.