Hymyilevä rouva R. oli vastassa kentällä. Sukkuloimme Opel Corsalla läpi ruuhkaisen Lissabonin Cascaisiin. Aurinko paistoi. Ensiksi oli käytävä viemässä flunssan kourissa riutuvalle tyttärelle lääkkeet. Koira, jolla on sama nimi kuin minulla, olisi halunnut tehdä läheistä tuttavuutta, mutta minä en erityisemmin välitä hyppivistä koirista.
Rouva R:n asunto on uudessa kerrostalossa, kolme makuuhuonetta, mukavan kokoinen olohuone ja keittiö – sekä iso terassi. Viereisessä talossa on aamiaiskahvila, jonka omistaja odotti innokkaasti tapaamistani. Rouva R. oli kertonut hänelle tulostani ja ukkeli, joka on viettänyt 35 vuotta siirtolaisena Genevessä, halusi päästä puhumaan ranskaa kanssani. Kuulumiset vaihdettiin.
Lähdimme lähes heti Cascaisin keskustaan: ihana rantakaupunki, pikkukujia ja –putiikkeja. Kiersimme kenkäkauppoja ja tein löydön. Tummanruskeat kokonahkaiset avokkaat 48 euroa sujahtivat kassiin.
Cascaisista ajoimme mutkittelevaa ja vuoristoista rantatietä kalaravintolaan syömään lounasta. Annoin rouva R:n valita, näin varmistin, että sain paikallista ruokaa. Annos oli vähän risotton tyyppinen kasari mereneläviä ja riisiä. Kertakaikkisen herkullista. Alkunaposteltavina chorizoa, juustoa, oliiveja ja maalaisleipää. Ruokajuomana vettä ja vinho verdeä. Kieli oli irrota, niin hyvää se oli. Ravintola sijaitsi upeasti meren rannalla ja näkymät olivat sen mukaiset. Atlantti vaahtosi.
Ryhmä espanjalaisturisteja söi erikoisen annoksen: valittuaan kalan, se paistettiin kauttaaltaan suolassa. Oppaani kertoi, että suolaa käytetään yhteen kalaan noin kaksi kiloa – kala siis kirjaimellisesti haudataan suolaan ja paistetaan sitten uunissa. Kun se on valmis, suolakekoon tehdään halkeama ja kala kaivetaan esille. Rouva R:n mukaan tällä valmistusmenetelmällä kalan oma makuu tulee parhaiten esiin, eikä ruoka ole yhtään liian suolaista.
Aterioidessa kului pidempi tovi, jonka jälkeen matka jatkui Euroopan läntisimmälle kolkalle, Cabo da Rocaan. Sen olivat ottaneet monet muutkin määränpääkseen: bussilasteittain japanilaisia, ja autoilevia espanjalaisia. Paikasta sai myös ostaa diplomin – asiakirjan, jolla voi todistaa käyneensä tällä majakkapaikalla. Valitettavasti ne bussilastilliset ehtivät ensin ja olisimme joutuneet odottamaan melkein tunnin diplomiani, joten se jäi ostamatta.
Kaupan kautta iltaevästä ja kotiin. Silmät alkoivat lurppia jo yhdeksän jälkeen.
Kuulostaa neidon alkumatka täyteen ohjelmoidulta. Iloista, jos vain jaksoit urheasti. Japanilaisia on kaikkialla, espanjalaiset ja italialaiset ovat liikkeellä yleensä pääsiäisenä ja elokuussa.
Espanjan aikoinani Aurinkorannikolla oli elokuussa enemmän italialaisia kuin espanjalaisia. Kaipa paikalliset pakenivat paikalta, heh. Espanjalaisneitojen mielestä se oli vain positiivista! Ja mikä ettei!
Ah, suolakuoressa kypsytetty kala on todella hyvää! Sain sitä joskus Torremolinoksessa, Carihuelan kalaravintolasta jo 80 luvun loppupuolella nautittavakseni. Kyllähän se näytti hassulta, kun siihen ensimmäistä kertaa törmäsi. Suolakuori avattiin ainakin silloin aina siten, että asiakkaat saivat sitä rituaalia hämmästellen seurata.
No jopa on äitees jättäny sulta yhden herkun kertomati. Kyllä sitä Suomessakin on tehty. Kallista van aikoinaan kun oli suolakin, niin siksi ehkä harvemmin. Joskus sattui sen historiastakin jotakin esiin, mutta ei pistänyt nyt silmään,
Laita tää kuukkeliin: suolakuoressa kalaa
Saat ohjeita ja vinkkejä ja voit tehdä itse siellä Pelkiassa.