Tänään tulee kuluneeksi 39 vuotta siitä, kun menetin kaksoisasemani esikoisena ja kuopuksena. Pikkuveli tuli maailmaan perjantaina kello 16.10 kuin kunnon työmies konsanaan. Isä söi soppaa keittiön pöydän ääressä ja mummo höösäsi tiskialtaalla kun Elma viipotti takinliepeet lennossa alas Sipulipolkua. Satuin nimittäin juuri silloin katsomaan ulos ikkunasta. Sitä paitsi Elman juoksutyyli oli sikäli omintakeinen, ettei muistikuva hevillä edes himmene.
Tuskin Elma oli saanut riuhtaistua ovea auki, kun hän jo huusi – Poika tuli! Enempää minä en sitten muistakaan. Kauan kaivattu takapenkkikaveri oli saapunut. Pahus vain, että meidän kuplavolkkari oli myyty eikä enää ollut takapenkkiäkään. Jollei jo edellä kuvatusta käynyt ilmi, niin ei meillä ollut puhelintakaan. Elmalla ja sisarillaan oli mäen ainoa puhelin. Meillä oli ollut se mäen ainoa auto.
Kun sitten pääsin katsomaan veljeäni, olin pettynyt: kurttuinen sinipunaisen kukertava rääpäle, josta ei olisi mihinkään. Keskityin siis vain ihmettelemään sitä, minne äidin vatsa oli hävinnyt. Aikalaiset ovat tienneet kertoa, että vakiintuneen aseman menetys perheen keskipisteenä otti minulla niin koville, että vatsani löystyi ja olin viikon ripulilla. Äitiparka, kaksi kakaraa truuttaa kilpaa ja se kilpikonnakin paskoi minne sattuu.
Kyllä siitä räkänokastakin mies kasvoi, ohitti murrosiässä minut pituudessakin ja on nykyään ihan miehen mittainen, niin sanoissaan kuin teoissaankin. Onnee, broidi!
Ihana kuva! Onnee isosysterille!
Valitettavasti itselläni ei ole noin tarkkaa muistikuvaa ko. päivän tapahtumista, mutta kiitos kauniista sanoista systerille! Kurttuisuus perhana alkaa oleen jo taasen tätä päivää;)
Minulla on samanlainen kuva minusta ja veljestäni
Veljeni syntyi kun olin juuri täyttänyt 5v ja ihan samanlaiset tuntemukset oli minullakin, kun ei siitä kääröstä ollutkaan minulle heti leikkikaveria… Olin kuitenkin niin ylpeä, että kävin kertomassa “pikkupaketista” kaikille talon asukkaille!