tuokioita elämästäni

Muistin kotimatkalla, että näin unta viime yönä. Unessa oli sormuksia, kultaisia, platinaisia sormuksia, joissa oli toinen toistaan säihkyvämpiä jalokiviä. Ne putkahtelivat kotona erilaisista kätköistä ja jokaisen muka tunnistin omakseni, kauan kadoksissa olleeksi. Ei, en haaveile naimisiin joutumisesta! Alitajuntani varmasti pelaa tämän illan lottoarvonnan innoittamana.

Muutoinkin kotimatkalla askel oli kevyt. Meillä on ensimmäinen selkä kevätpäivä: lounastauolla istuimme kahvilan sisäpihalla paitahihasillaan, kylvimme auringossa ja häikäistyimme valomäärästä. Taivas on aivan pilvetön ja samanlaista säätä on luvattu koko viikonlopuksi, juuri kun on tarkoitus ulkoilla!

Päivällä tyttäreltä tuli sähköposti, jonka otsikkona oli ”Vastaa nopeasti!”. Otin luurin ja soitin. Tytär haluaa ystävättärensä kanssa tulla maaliskuussa käymään ja kyseli, voisivatko tulla. Vastaus oli sanomattakin selvä. Sitten tuli pyyntö, monellako eurolla olisin valmis avittamaan lipun hinnassa. Nauratti pikkaisen, mutta lupasin avustaa muutamalla kympillä. Tytär ilmoittaa vielä, onnistuuko lippuhankinnoissaan.

Olen hieman nuolaissut ennen kuin tipahtaa ja ajatellut ottaa ensi viikolla vapaapäivän ihan pelkästään itselleni. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että eräs projekti alkaa vauhdilla ja joudun istumaan yhteistyökumppaneiden kanssa palavereissa monena päivänä sekä venymään vielä illalliselle yhtenä iltana. Työperäiset syömingit eivät ole minun herkkuani, kuten olen aiemminkin manaillut, mutta pakko kai siihen on osallistua, jos muut tulevat toiselta puolelta palloa. Ensi viikolla työpäivät jatkuvat iltaan saakka, mutta onneksi kotona ei ole ketään kaipaamassa vatsantäytettä.