Virallisesti onneton
30 Tammikuu, 2008 kirjoittaja oben |
Nyt se on sitten todettu: 44-vuotiaana ihminen on onnettomimmillaan. Erittäin rohkaisevaa kertoa tällaista, varsinkin, kun tiedolla ei ole mitään merkitystä. Melkein päinvastoin: joku vielä kuvittelee olevansa epänormaali, kun ei ole masentunut.
Masennusta ja muuta alakuloa on ihan riittävästi maailmassa, eikä sitä voi vähätelläkään. Sen sijaan ihmettelen, miten ihmiset ovat entisaikoina selvinneet, kun nykyään eniten myydyt lääkkeetkin ovat mielialalääkkeitä.
Jokainen tietää, ettei aina voi olla pelkästään mukavaa ja ihanaa. Epäonnistumiset ja alakulot kuuluvat siihen, mitä kutsutaan normaaliksi elämäksi. Jollei koskaan olisi epävireessä, ei osaisi erottaa niitä ilonhetkiäkään.
Ihmiset eivät enää uskalla ottaa aikaa itselleen. Nuoret eivät enää pidä välivuosia ja opintojen nopeuteen kiinnitetään entistä enemmän huomiota. Äitiyslomaltakin uraohjusten on palattava ennen aikojaan. On harmillista, että tavoitteena pidetään yli-ihmistä, joka on 30 ikävuoteen mennessä saavuttanut loistavat akateemiset oppiarvot, karriäärin ja kaksilapsisen perheen tiilikodissa, pihalla turboauto. Kyllä sitten voikin masentua reilu nelikymppisenä, kun tuntuu, ettei enää ole mitään saavutettavaa.
On mukava asettaa itselleen realistisia tavoitteita, mutta hyvä on myös pitää mielessä, että kuvioon voi tulla mutkia. Silloin kannattaa antaa itselleen anteeksi, siirtää tavoitteita tai muuttaa niitä kokonaan. Ei se ole vaikeata, jos on tehnyt itselleen selväksi, ettei elämä kaadu siihen, että joku tavoite jää saavuttamatta. Takinkääntäminen on aina sallittua.
Seuraava pidemmän tähtäimen tavoitteeni on löytää itseni jostain toisesta maasta noin viiden vuoden sisällä. Tavoite olisi ollut lähempänä, jos teini ei olisi tuplannut viime vuotta koulussa, eikä se tavoite silti siirtynyt kuin vuodella eteenpäin. Lisäksi täytyy vielä toivoa, että joku jossain sopivassa maassa haluaa palkata minut. Ei tässä ehdi masentua, vaikka onkin virallisessa masennusiässä.
Mutta hei, tutkijathan ovat myös todenneet, että neljänkympin “masennuksen” jälkeen onnellisuuskäyrä lähtee jälleen nousuun! Tuo perusteltiin juuri sillä, että nuoret aikuiset ovat eniten stressaantuneita elämästään; lapsista, töistä, makeenkuuloisista harrastuksista, erikoisten lomakohteiden keräilystä jne. Ja että jossain vaiheessa karu totuus ( = onni ja harmonia on riippuvainen realiteettien ja omien mielikuvien yhteensopivuudesta) yleensä paljastuu, ja vasta sitten osataan nauttia arjesta ilman suorittamista. Siksi minustakin puolet toivoo, ettei ensi viikon työhaastatteluni asuttamassasi maassa aukea, ja saisin olla rehellisesti tekemättä mitään… mutta uskaltaako tälläistä sanoa ääneen edes blogikommentissa, reilu kolmikymppinen ?!
Hyvä, että sanoit! Olen jo pitkään ollut äärikonservatiivisesti ja antifeministisesti sitä mieltä, että me naiset, vaatiessamme ylenpalttista tasa-arvoa olemme joutuneet luopumaan siitä ihanasta asiasta, että joillekin meille on suotu vaihtoehto olla myös tekemättä mitään. Jos toimeentulo - ja eläke - on järjestetty, miksi siitä ei ottaisi iloa irti?