tuokioita elämästäni

Näinä vuosina olen useasti joutunut vastaamaan kysymykseen, eikö ole kauheata olla eronnut pienten lasten äiti ja käydä töissä. Kysymystä eivät arvatenkaan ole esittäneet suomalaiset. Meille tämä on enemmän kuin arkipäivää. Suomessa ei katsota, että eronnut kotiäiti tarvitsee elatusta entiseltä aviomieheltään, tai jos siihen päädytään, elatusapu riittää ehkä kuukauden vessapapereihin, oli kodin hyväksi tehty työ miten pitkäaikaista tahansa. Suomalainen nainenkin on sellainen, ettei hän halua almuja.

Tiedän joitain, lähinnä brittejä, jotka ovat erossa saaneet talot, tavarat ja lapset sekä runsaat kuukausittaiset maksut. Sen lisäksi isä on tuomittu maksamaan lasten koulutus aina loppututkintoon saakka. Tiedän myös erään ranskalaisnaisen, joka pulittaa sievoisen summan vähemmän ansaitsevalle exällensä, vaikka asuu itse yhteisten lasten kanssa. Vaikka elatusmaksut lapsille joskus päättyvätkin, jollei erotessa ole toisin sovittu, entisestä puolisosta joutuu maksamaan vielä eläkkeestäänkin.

Minusta se on oikeus ja kohtuus. Usein naisen eläke jää pienemmäksi joko lasten takia tai esimerkiksi siksi, että mies on ollut ulkomaankomennuksella ja vaimo on lähtenyt mukaan. Hän on edistänyt miehensä uraa. Sama pätee tietenkin toisinkin päin, vaikka se onkin harvinaisempaa.

Koska on useaan otteeseen todettu, että yksinhuoltajat elävät köyhemmin kuin perheelliset, miksi ei tuloja voisi tälläkin tavalla tasata? Se varmaan edellyttäisi joitain muitakin lakimuutoksia, esimerkiksi niin, että osan elatusavuista saisi verovähennyksiin, mutta luulisi sen sittenkin tulevan edullisemmaksi valtiolle/kunnalle.