tuokioita elämästäni

Heittäydyin nostalgiseksi ja aloin muistella muuton alkutaivalta. Työpaikka oli melkoinen shokki. Kopiokone niin alkeellinen, etten osannut käyttää sitä. Se muistutti ensimmäisen maailmansodan aikaista hyökkäysvaunua ja tarvitsi ainakin puoli tuntia käynnistyäkseen aamulla. Nitojaa siinä ei ollut ja lajittelu toimi jos toimi.

Eniten kuitenkin työpaikalla rassasi kieli. Olin lukenut kolme vuotta ranskaa lukiossa ja sen jälkeen unohtanut autuaasti lähes kaiken. Kolmesta lähimmästä työtoveristani yksi osasi auttavasti englantia, kaksi muuta eivät ollenkaan. En erottanut lauseesta edes sanoja, kaikki oli vain yhtä paksua puuroa. Pelkäsin puhelinta ihan tosissani. Naamakkain saattoi sentään tulla ymmärretyksi, mutta puhelimessa kommunikointi oli mahdotonta. Ei ollut sanoja.

Kaivoin muuttolaatikosta kouluaikaiset ranskankirjani ja aloin kerrata. Otin pari verbiä illassa käsittelyyn, taivutin niitä preesenssissä, perfektissä, imperfektissä, konditionaalissa ja futuurissa. Kirjoitin kaiken, joka jeetunan persoonankin. Luin ääneen dialogeja, kädet korvien takana, että saisin tuntumaa ja oppisin puhumaan. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää hidasta puhetta, erottamaan sanat lauseiden sisältä.

Ymmärtäminen aiheutti turhautumisen. Tunnen suurta myötätuntoa puhumaan opettelevaa lasta kohtaan: on äärettömän turhauttavaa, kun ymmärtää kaiken ympärillä sanotun, muttei pysty itse sanomaan mitään. Kahden kuukauden puhumattomuuden aikana lauseita oli patoutunut altaaksi ja se pato kasvoi exponentiaalisesti sen jälkeen, kun tajusi, mitä muut puhuvat. Keskustelun lomassa olisi ollut hauska sanoa jotain nokkelaa, mutta sanat valuivat äänettöminä päästä kurkkutorvea pitkin mahaan, jos ylipäänsä suostuivat tulemaan esille. Tai jos ne löysivät tiensä kielen päälle, ne olivat jo auttamattomasti myöhässä ja keskustelu oli minuutteja sitten siirtynyt muille alueille.

Aikaa myöden sekin muuttui. Ranskankursseilla minulle tehtiin lähtötasotesti ja pääsin maaliskuussa suoraan tasolle 3/6. Kertaus oli tuottanut tulosta. Kun puut olivat hiirenkorvilla en enää pelännyt puhelinta, pystyin alkeelliseen keskusteluun ja onnistuin jopa joskus heittämään pienen vitsintyngän silloin tällöin. Olin ottanut niskalenkin uudesta kielestä.