Kolmastoista vuosi
2 Tammikuu, 2008 kirjoittaja oben |
Tänään tulee kuluneeksi kaksitoista vuotta siitä, kun muutin pois Suomesta. Lensin Kööpenhaminan kautta ja tapasin sattumalta kentällä tanskalaisen edeltäjäni, joka luovutti minulle työhuoneeni avaimet. Lento Kööpenhaminasta Luxemburgiin oli reilusti myöhässä ja minulla oli huoli, pääsenkö majapaikkaani sisälle, koska olin ilmoittanut saapuvani vähän jälkeen puolen päivän. Soittaa en voinut, koska numero oli matkalaukussa – eikä minulla ollut kännykkääkään. Melko harvalla niitä vielä silloin oli.
Päälle päätteeksi kone ei edes voinut laskeutua Luxemburgiin sumun takia ja meidät heitettiin ulos Liègessä, josta oli bussikuljetus Luxemburgin kentälle. Olin siis useita tunteja myöhässä. Onneksi majapaikkaa pitävät islantilaissisarukset arvasivat tilanteen eivätkä antaneet huonettani pois.
Seikkailin seuraavana aamuna työpaikalleni ainakin tunnin verran joitain outoja reittejä. Kaupunki oli minulle lähes tuntematon. Ensimmäisenä viikonloppuna taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä ja maata peitti musta jää. Jalankulkijat katkoivat luitaan kuin hammastikkuja ja kuin tinnitys olisi iskenyt korviin, kun ambulanssit huusivat taukoamatta. Ainoa mahdollinen kävelytyyli oli hiihtäminen eteenpäin, askeltaa ei uskaltanut. En ole koskaan sitä ennen enkä koskaan sen jälkeen nähnyt sellaista keliä. Radiossa ilmoitettiin, että on turhaa soittaa ambulanssia jos kaatuu. Ei ehditä hakea.
Alkoi asunnon metsästys, muuton järjestäminen ja lasten ilmoittaminen kouluun. Mitään niiden asioiden eteen en ollut pystynyt Suomesta käsin tekemään. Muutoinkin lähtö tuli nopeasti. Kävin haastattelussa marraskuun lopulla, oli joulu välissä ja tammikuun alussa aloitin.
Kahden viikon kuluttua nukuin jo vuokraamassani asunnossa työkaverin tuomalla varasängyllä, valona hatarasti katosta roikkuva hehkulamppu. Huonekalut Suomesta tulivat viikko sen jälkeen. Pari päivää käytin siihen, että hain uunituoreen autoni tehtaalta Göteborgista ja ajoin sen Luxemburgiin – ensimmäinen kerta ulkomailla autonratissa. Lapset tulivat tammikuun lopussa.
Tarkoituksenani oli viipyä 22 kuukautta.
Samalla matkalla ollaan edelleen.
Onko koskaan ikävä Suomeen, sillai että tulisit takas? Ei siis sillai, että on vaan ikävä kotiin, vai onko sinun koti nyt siellä?
Koti on kai siellä missä minäkin. Joskus sitä miettii asumista Suomessa, mutta sitten muistaa, millaista se on käytännössä ja jatkaa vanhaa tuttua rataa.
Tiedän muutamia, jotka ovat joskus palanneet omiin maihinsa, mutta tuntevat kuitenkin itsensä ulkopuolisiksi. Paluu kannattaa tehdä vuosien 3-5 välillä, silloin se vielä onnistuu ongelmitta.
Totta puhuen, Suomi vähän pelottaa…