tuokioita elämästäni

Katsottiin vanha sarja pojan kanssa alusta loppuun. Ostin sen kahdesta syystä: hinta ei ollut päätähuimaava ja muistin sen olleen aivot täräyttävä silloin joskus. Nimi Falconetti oli iskostunut mieleeni pahuuden synonyymina ja Nick Nolten lihaksikas viikinkiolemus muovasi teinitytön miesihannetta. Rudy olisi ollut se, jonka tämänikäisenä olisi valinnut unelmiensa kohteeksi.

Täytyy myöntää, että paljon olin sarjasta unohtanut, kuten lopun, vaikka päällisin puolin muistinkin veljesten riidat, elämänkaaren ja jotain naisjuttuja. Tarina on sinänsä kestävä; vastaavanlaisen voisi sijoittaa minne tahansa maailmaa tai aikakautta, klassiset ylpeys, rakkaus ja kosto teemoina, kuten pitääkin.

Juttelin ystävättären kanssa sarjasta ja hänkin muisti Falconettin. Silloin kun juteltiin, olin katsonut vasta kolme jaksoa ja rohkenin jo epäillä muistiani, koska tätä belsebubia ei ollut vielä näkynyt. Pitkälle sai katsoa, ennen kuin antisankari astui kankaalle. En vieläkään ymmärrä, miten hahmo on niin lähtemättömästi porautunut päähän – myös muiden kuin minun. Tai, no, ehkä lopun katsottuani sen nyt käsitän, mutta luulen, ettei mikään sivurooli enää jäisi samalla tavalla mieleeni kuin tämä.

Teknisesti filmi oli auttamattoman vanhentunut. Autokohtauksien trikkikuvat olivat kuin 50-luvun elokuvista, maisemat Ranskan rannikolta kuin utuisia postikortteja värifilmien alkuajoilta. Sama pyöreäkulmainen Peugeot kaarsi monessa ranskalaiselta näyttäväksi halutussa kohtauksessa.

Minisarjan jaksojen loput olivat naiiveja lähikuvia jonkun hämmästyneestä tai kauhistuneesta ilmeestä, sellaisia, että keskiviikkona klo 21.30, kun seuraava jakso jälleen ilmestyi kuvaruutuun, katsoja muisti tarkalleen, mihin oli jääty. Amerikkalaisten sarjojen rytmitys on nykyään ihan erilainen ja katsojan koukuttaminen perustuu muihin tekijöihin kuin ammottaviin silmiin. Vastaavaa näkee enää ehkä vain Salatuissa elämissä. Lisäksi jakson alussa oli pieni kertaus edeltävistä tapahtumista. Niin suloista ja niin turvallisen huolehtivaista.

Sarja oli varmasti räjähdyttävä myös siksi, että siinä oli seksiä – nykymittakaavassa uskomattoman siloteltua kylläkin ja että siinä käsiteltiin naisen alkoholismia, mikä tuli esille tarkemmin Dallasin ja Sue Ellenin myötä. Monet kohtaukset vain vihjaisivat jonnekin päin, kun nykymittapuulla se jokin olisi läjäytetty päin pläsiä. Käänteisenä esimerkkinä tällaisesta nostan toiseksi viimeisen jakson lopun, jossa Tom kulkee myöhään illalla käsi poikansa olalla kohti hotellihuonettaan ja Falconetti huomaa nämä. Liikaa likaisia nykysarjoja katsoneena aloin kaivaa muistilokeroista kuvaa siitä, miten viimeisessä jaksossa Tom joutuisi syytteeseen pedofiliasta, mutta eihän se niin mennyt laisinkaan. Vihje oli vain se, että Falconetti näki Tomin.

Poika ei olisi halunnut katsoa sarjaa ollenkaan, sillä kolme ensimmäistä jaksoa olivat niin hidastempoisia. Vannotin, että kyllä tämä tästä vauhdittuu. Vauhdittuihan se keskivaiheilla, Tomin lyhyeksijääneen nyrkkeilyuran myötä, mutta loppujaksot olivat jälleen molto rallentando.

En kadu katsomiseen käytettyä aikaa tai sitä pariakymppiä, mitä sarja maksoi, mutta saatan harkita toisen kerran ennen kuin ostan jotain vanhaa, vaikka olisinkin pitänyt sitä muinoin hyvänä. Joskus voisi säästää vain sen muistikuvansa.