tuokioita elämästäni

Eilen loppui työnteko jo ennen neljää iltapäivällä, koska yläkerrasta tuli ystävällinen pyyntö osallistua illallisille. En ollut yhtään varautunut. Oli siis pakko lähteä kotiin laittamaan hiukset ja pukeutumaan vähän paremmin.

Puoli kahdeksalta löysin itseni noin kolmenkymmenen miehen ja alle kymmenen naisen seurueessa kallistelemassa shamppanjaa ja odottamassa ruokailua. Etsin paikkani ja puhuin joutavia ihmisten kanssa, joita tuskin tunsin. Ilman ylityölisää.

Pöytääni oli – luojan kiitos – laitettu sellaisia ihmisiä, jotka tunsin. Useimmat paremmin, toisten kanssa saattoi puhua niitä näitä.

Amuse-gueule oli joku pieni lohenpalanen leivottuna paahtoleipään ja mätimoussea endiivinviipaleen kera. Alkuruokana kotitekoista katkarapukrokettia ja salaattia. Pääruokakin oli kalaa, bretagnelaisessa siiderisoosissa. Jälkiruoaksi ahmin pienen palan jäätelöä, jonka seurana oli hedelmäsalaattia. Lopuksi kahvi, jota en juonut enkä syönyt speculoos-keksiäkään. Muutama lasi ihan kelvollista valkoviiniä ja tuplaten kivennäisvettä palanpainikkeeksi.

Seura oli kieltämättä melko korkeatasoista; istuin pöydäntäytteenä paikassa, jossa oli ministeritasoisia vieraita ja suuryritysten pääjohtajia. Joku oli jossain tehnyt pienen mokan ja kahdeksan hengen pyöreässä pöydässämme istui neljä naista vierekkäin ja neljä miestä vierekkäin. Onneksi eräs nokkelaälyinen britti ehdotti minulle paikan vaihtamista ja pääsin paistattelemaan kahden miehen keskelle. Hyvä vaihtokauppa molempien eduksi. Vasemmanpuoleinen pöytäseurani oli miellyttävä argentiinalainen, jonka tunsin jo entuudestaan. Tärkeämmät ihmiset pitivät maljapuheita toisilleen, meidän statistien rooli oli taputtaa oikeassa kohdassa. Hämärästi tuli mieleen jonkun keskikouluaikaisen opettajan tuhahdus, että älkää jatkuvasti taputtako, kuulostaa siltä, kuin olisimme NKP:n vuosikokouksessa.

Onneksi sieltä pääsi jo kymmenen aikaan luikahtamaan kotiin ja paikka oli tarpeeksi lähellä, niin että solahdin peiton alle enemmän kuin säälliseen aikaan. Täytyisi olla kova palkka, että tuollaisia jaksaisi edes kerran kuukaudessa.