tuokioita elämästäni

Keväällä 1999 tutustuin Beaan, espanjalaiseen baskiin. Kävimme yhdessä samalla saksankurssilla, jonka jälkeen usein päädyimme syömään. Hän kertoi minulle kotikylänsä läpi kulkevasta pyhiinvaellusreitistä, tiestä Santiago de Compostelaan. Hän kertoi myös, että on itse monta kertaa ajatellut kulkea reitin. Fanaatikot konttaavat tuhannen kilometrin matkan, jotkut kävelevät, toiset pyöräilevät. Bean tapa kertoa reitistä oli realistinen ja iloinen: hän ei halunnut ajatella matkaa uskonnollisena asiana vaan yhtenä monista kokemuksista; erilaisena tapana viettää loma.

Yllytyshullulle ei tarvitse paljoa ideoita kertoa, kun hän jo alkaa suunnitella toteuttamista ja löytää toisen yllytyshullun seurakseen. Kun kerroin asiasta Kanervalle, hän oli heti mukana. Ajankohdaksi valitsimme pääsiäisen 2000. Olin elänyt melkein 40 vuotta tietämättä Santiago de Compostelan kaupungista tai kävelyreitistä; yhtäkkiä se oli kaikkialla. Bea oli innoissaan kun kuuli, että aion ystävättäreni kanssa toteuttaa hänen haaveensa. Minulle matkasta tuli lähes pakkomielle sen jälkeen, kun Bea heinäkuussa kuoli 47 vuoden ikäisenä. Hänen miehensä, ritari Siniparraksi osoittautunut tyyppi, tuomittiin kesäkuussa 2003 murhasta elinkautiseen.

Koskaan en ole lähtenyt kahden viikon matkalle yhtä kevein eväin. Ylläni oli farkut, pusero ja takki, selässäni kahdeksan kiloa painava rinkka, joka sisälsi vain tarpeellisen ja jalassani lenkkarit. Elämäni toistaiseksi ainoa matka, jolle en ole ottanut mukaani edes ripsiväriä.

Lensimme Luxemburgista Brysselin kautta Madridiin, jossa hyppäsimme LaCorunaan menevään yöjunaa. Varhain seuraavana aamuna havahduimme Santiago de Compostelan asemalla. Eihän meidän siellä vielä pitänyt olla! Emmekä me nousseetkaan junasta. Ensimmäinen päivä oli kulutettava LaCorunassa, sillä paikallisjuna Sarriaan lähti vasta illalla. Sarriassa tein yhden ikimuistettavimmista kaadoistani. En pokannut sitä kunnanlääkäriä, jonka kanssa tanssin baarissa jukeboxin tahdissa, vaan läiskähdin päistikkaa vesilätäkköön matkalla takaisin hotelliin.

Aamulla, kunnon reppumatkailijoina tilasimme taksin ja ajatutimme itsemme caminon laitaan. Vanhan kilometrinpylvään mukaan matkaa Santiagoon oli 96 km. Tarpominen liejussa alkoi. Saimme tuta, että Espanja ei ole pelkkää hiekkarantaa, se on myös loppumatonta vesisadetta ja mutaa. Ensimmäisen päivän aikana kävelimme kahdeksan kilometriä ja olimme riekaleina. Laskeuduimme Portomarinin kaupunkiin – todella laskeuduimme, sillä alamäki oli niin jyrkkä, että meillä oli rinkkoinemme vaikeuksia pysyä pystyssä. Löysimme hotellin ja sanaakaan sanomatta nukahdimme molemmat peteihimme.

Aamulla ostimme ensi töiksemme pyhiinvaellussauvat, puukepit, jotka auttoivat tasapainottamaan kulkua rinkan kanssa. Maasto ei ollut mitään tasoiteltua hiekkaa, vaan välillä liejua, toisinaan kivikkoa. Jossain runsaiden sateiden välissä pilkotti aurinko pienen aikaa. Olimme vuoristossa ja maisemat muistuttivat etäisesti Lappia. Toisen päivän aikana kävelimme vajaan 15 kilometriä. Korkeuskäyrien mukaan olimme seuraavassa etapissamme 300 metriä korkeammalla kuin aamulla. Kanervan polvea kolotti. Yövyimme refugiossa, yhteismajoituksessa isossa huoneessa. Lenkkarini olivat märät ja refugion ystävällinen vapaaehtoisnainen tunki niiden sisälle sanomalehteä ja asetti ne takkatulen eteen. Varpaitani paleli. Ympärillämme oli vain vähän metsää, peltoja ja muutama talo sekä lukemattomia lehmiä. Yhdessä talossa oli ravintolantapainen, jossa kävimme syömässä. Refugion seinällä oli kartta, johon oli merkitty samalla paikalla sijainneessa retkeilymajassa keskiajalla käyneiden pyhiinvaeltajien kotipaikkoja. Suomesta kartalla oli neljä paikkakuntaa: Hämeenlinna, Hattula, Turku ja Ulvila.

Aamulla matka jatkui jälleen, päämääränämme päästä Palas de Rein kaupunkiin, jonne saavuimme juuri sopivasti lounasaikaan. Tapakset olivat vallan mainioita ja niitä syötiin juuri niin kuin Bea oli kuvaillut. Baaritiskillä oli erilaisia pikkusyötäviä, joista sai vain ottaa. Lopuksi piti kertoa tarjoilijalle paljonko oli syönyt mitäkin lajia. Baariin tulvahti lauma miehiä läheiseltä katutyömaalta, mutustelivat aikansa ja kuin salamaniskusta häipyivät jälleen. Matkalla tapasimme englantilaisen pojan, joka oli taittanut taivalta Ranskan rajalta saakka. Keskimatkansa hän kertoi olevan 32 km/päivä. Kanervan polvi alkoi vihoitella niin pahasti, että hän päätti hypätä seuraavana aamuna bussiin.

Jatkoin yksin matkaa Melideen. Lähdin heti herättyäni, Kanerva käänsi kylkeään. Vettä tuli jälleen taivaan täydeltä kun pistelin askelia toisen eteen. Käveltyäni noin 13 km ehdin Melideen ennen Kanervaa ja yhdessä aloimme etsiä kaupungista hotellia. Löytyihän sieltä yksi, joka oli viimeistä huonetta myöden täynnä. Saimme kuitenkin ylimmästä kerroksesta lämmittämättömän huoneen ja parit extrapeitot. Olin läpimärkä ja kylmissäni. Heitin housut roskikseen ja hyppäsin verkkareihin. Päätin, etten enää kävele, vaan hyppään minäkin bussiin.

Seuraavana aamuna istuimme lämpimässä bussissa ja katselimme kun Galician maisemat vilistivät ohi. Saavuimme Santiagoon ja lähdimme turistitoimistosta kyselemään majoitusta. Vietimme kaupungissa viisi sateista päivää ja kolusimme kaikki museot ja hyvän osan baarejakin. Söimme hyvin ja kuuntelimme sateessa tunia, yliopisto-opiskelijoista, jotka soittivat ja lauloivat 1500-luvun asuissa kerätäkseen rahaa.

Lopulta hyppäsimme päiväjunaan ja saavuimme takaisin Madridiin myöhään illalla. Aseman turistitoimistosta saimme osoitteen yksityismajoitukseen ja lähdimme etsimään paikkaa. Seuraavan päivän aamuna kävimme lentokentällä vaihtamassa paluuliput paria päivää aiemmaksi ja sen jälkeen Reina Sofian taidemuseoon katsomaan Picasson Guernicaa.

Matkan aikana satoi niin paljon, että kelloni kastui korjauskelvottomaksi. Sen jälkeen en ole käyttänyt rannekelloa ollenkaan. Opin myös, että Galicia on ihan tilastollisestikin Euroopan sateisin paikka.