tuokioita elämästäni

Meillä oli lapsuuskodissani muutamia sellaisia tarvekaluja, joilla oli oma nimi. Ei niitä nimeämällä nimetty, vaan nimet tulivat jostain lausahduksesta. Useat näistä olivat isoäitini suusta pudonneita tokaisuja, jotka sitten syystä tai toisesta jäivät elämään ja elävät vielä osittain tänäkin päivänä perheemme keskuudessa. Osa on vaipunut unhoon tarvekalun rikkouduttua ja kadottua, mutta yhä muistan muutamia. Jotkut sukumme lentävistä lauseista liittyvät ruokiin ja yhteisellä aterialla melko varmasti joku näitä lauseita siteeraa.

Tarina kertoo, että kun vanhempani olivat nuoria ja minä vielä harsovaippaiässä, mummoni tuli minua hoitamaan Kaurialaan. Lastenhoidon lomassa hän myös valmisti ruoan töistä palaaville vanhemmilleni. Mitä mummon tarkoituksena eräänä päivänä oli kokata, sitä ei enää varmasti muistaisi mummo itsekään, mutta joka tapauksessa tässä toimituksessa hän tarvitsi puukkoa. Yksiömme laatikostot oli nopeasti tutkittu ja mummo huomasi, että ruoanvalmistuksessa tarvittavaa puukkoa ei mistään löytynyt. Ei siihen aikaan pirautettu tyttärelle työpaikalle ja kysytty, että missä teidän puukkoa säilytetään, vaan omatoimisena ihmisenä mummo puki minut ulkovaatteisiin ja käveli Talous-Osake-Kauppaan ostamaan puukon. Vanhempieni tultua töistä mummo hyvin moittivasti ilmoitti, että hän oli käynyt ostamassa puukon, koska ”talossa ei ole puukkoa”. Siitä lähtien tuon puukon nimi oli Talossa-ei-ole-puukkoa. Jos joku meillä vielä viitisentoista vuotta sitten kysyi, missä on Talossa-ei-ole-puukkoa, kaikki varmasti tiesivät, mistä esineestä oli kyse. Nyttemmin se lienee jo puukkojen taivaassa.

Keittiönpöytäni ympärillä oli viisi vanhaa tuolia, jotka olen haalinut kokoon mistä kunkin: kaksi olen ostanut kirpputorilta, yhden isäni on pelastanut joutumasta kaatopaikalle ja kaksi olen perinyt, toisen niistä mummoltani. Monta vuotta tuoli toimi mummoni saunatuolina vanhassa pihasaunassamme. Kun parikymmentä vuotta sitten isäni kanssa kunnostin tuolia, siitä löytyi kymmenkunta maalikerrosta ja meidän oli hieman katkaistava sen jalkoja, koska ne olivat saunakäytössä päässeet pahasti kostumaan. Perimätieto kertoo, että tuolin on tehnyt isoäitini isä tai isoisä kirveellä veistämällä. Oli tekijä kumpi tahansa, oleellista asiassa on se, että se on tehty kirveellä veistämällä. Tekotavastaan tuoli on nimensäkin saanut: ”Kirveellä veistetty”. Sellaista kertaa ei ollut, ettei mummo olisi asiasta istahtaessaan maininnut ja omat lapsenikin tuolin nimen tietävät. Uskollisesti vanhempanikin muistavat kysyä, vieläkö Kirveellä veistetty on puunauloineen pysynyt kasassa meidän keittiössämme. On se, paitsi että tällä hetkellä se on kellarissa, koska keittiöön ei mahdu.

Maailman parasta kesäherkkua ovat uudet perunat ja silli. Aina kun niitä kesäisin perheen voimalla syödään, vääjäämättömästi joku lausuu kuolemattomat sanat vuodelta 1918: ”silli ylös ja viitonen alas”. Sanat ovat – kuinka ollakaan – peräisin mummoltani. Hän oli nuorena tyttönä pikkupiikana kartanossa ja oli sieltä käsin joutunut lähtemään hakemaan kaupungista rasvasilliä kokille. Mummo oli kävellyt pitkin Poppelikujaa Linnan kasarmien kohdalla, kun kasarmilla säilytettävät punavangit olivat huudelleet ruokaa. Alun toisellakymmenellä oleva mummoni oli pahoin pelästynyt kuultuaan huudon ”silli ylös ja viitonen alas”. Vanhempana hän aina jaksoi kertoa tätä tarinaa ja yhä meillä tuo lause sanotaan ääneen kesäisellä aterialla.

Uskon ja toivon, että nämä lentävät lauseet säilyvät suvussamme jatkossakin. Itse viljelen niitä tämän tästä ja lapsenikin tietävät, mitä kesäsillin kanssa pitää sanoa.