tuokioita elämästäni

Olla kotoisin jostain Hämeenlinnan tapaisesta tuppukylästä ei ollut omassa teini-iässäni eikä vähän myöhemminkään mitenkään seksikästä. Mieluummin sitä vain sanoi olevansa Etelä-Suomesta tai vältti sanomasta yhtään mitään. Stadin slangi jylläsi ja oma verkkainen puheenparsi vaikutti juntilta. Siihen aikaan Helsingissä nuorison keskuudessa oli tapana jossain vaiheessa illanistujaisia vetää ajokortti esiin ja katsoa, ketkä olivat tulleet Pönttövuoren tunnelista. Ajokorttipahukseni oli tullut hankituksi Hämeenlinnasta, joten se paljasti aina kiusallisesti totuuden.

Lähdin Hämeenlinnasta talvella 1983 Helsinkiin opiskelemaan ja jäin sille tielle. Häivytin puheestani murteelliset sanat ja otin harkiten tilalle pääkaupunkilaisia ilmaisuja. Luin Helsingin historiaa käsitteleviä kirjoja, opettelin rakennuksia ja katujen nimiä sekä suomeksi että ruotsiksi. Sopeutin itseni joukkoon. Helsinkiläistyin mielestäni varsin hyvin.

Kun sitten muutin Luxemburgiin, huomasin monelle käyneen samoin. Me junantuomat puhuimme keskenämme uusimaalaista yleiskieltä ja olimme kaikki periaatteessa helsinkiläisiä, vaikka moni oli muuttanut pääkaupunkiseudulle vasta kahdenkympin korvilla. Suurin syy tähän oli tietenkin se, että moni meistä oli viettänyt tärkeät vuotensa Helsingissä tai lähiympäristössä, kuuluimme suunnilleen samaan ikäluokkaan ja näin kollektiivinen muistimme liittyi vahvasti Helsinkiin.

Mitä kauemmin olen ollut ulkomailla, sitä kauemmaksi Helsinki on siirtynyt tunneskaalassani ja sitä läheisemmäksi Hämeenlinna on tullut. Jos vielä tullessani sanoin olevani Helsingistä, missä ehdin asua kolmetoista edeltävää vuotta, niin jo pitkän aikaa olen ollut hämeenlinnalainen. Lapsuuden maisemat ja tunnekieli on tullut lähemmäksi, vaikka kilometrejä on kertynyt reippaasti lisää. Ei Helsinki silti ole täysin menettänyt merkitystään elämässäni, ehdinhän niinä vuosina mennä naimisiin, hankkia lapset ja erotakin.

Muistan lukeneeni jostain, että jos kaksi toisilleen tuntematonta suomalaista tapaa, he linkittyvät vähintään kahden ihmisen kautta toisiinsa. Olemme harrastaneet tätä empriirisellä tasolla tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Antoisinta on se, kun sattumalta tapaa jonkun suomalaisen, antautuu juttusille ja alkaa etsiä yhteisiä tuttavia. Voin kokemuksesta kertoa, että Hämeenlinna on hyvin suomalaisten muistikartalla. Minun ei tarvitse kuin sanoa olevani sieltä, niin seurueessa on aina joku, joka on käynyt armeijan edesmenneillä kasarmeilla, nuorempi polvi Parolassa. Toinen on Aulanko, jonka melkein kaikki tietävät. Ahveniston moottoriratakin on hyvin ulkopaikkakuntalaisten muistissa.

Hämeenlinna vastaanotti myös 1970-luvulla paljon väkeä Pohjois- ja Itä-Suomesta, joten yhden sun toisenkin serkku tai pikkuserkku asuu tätä nykyä Hämeenlinnassa. Jopa sellainen erikoisuuskin on koettu, että pienen kuntamme ainoassa postissa on töissä mies, joka on vuonna 1974 ollut Aulangolla häämatkalla. Tämän sain tietää, kun kerran vein postiin kirjettä ja herra näki vastaanottajan osoitteen. Hänen kanssaan tulikin sitten tarinoiduksi. Kaksi sellaista ihmistä olen näinä vuosina tavannut, joiden kanssa en ole löytänyt yhteistä linkkiä.

Kun tuttavani Brysselissä ovat ihmetelleet, miten olen voinut viihtyä Luxemburgin kaltaisessa paikassa, olen todennut, että olen pohjimmiltani pikkukaupungin kasvatti; siellä on samat edut kuin Hämeenlinnassa: paikasta toiseen siirtyminen ei vie kauaa ja jos pienuus alkaa ahdistaa, sieltä pääsee nopeasti pois. Ihmisillä on vielä yhteisvastuuta toisistaan ja naapuriapu toimii. Lapsilla on turvallinen koulutie ja suurin osa tuttavista asuu kävelyetäisyydellä. Hämeenlinnasta ei tosin pääse yhtä nopeasti toiseen maahan, mutta kyllä Tampereellakin voi tuntea olevansa ulkomailla; ei siitä puheesta välttämättä mitään ymmärrä.