tuokioita elämästäni

Lähetin vanhemmilleni blogini osoitteen ja ihan äitiä ja isää varten kirjoitin pienen muistelon kesiltä, kun Sipla oli vielä päällystetty öljysoralla ja Tampereentie routi rospuuttoaikaan. Poppelikujan vieressä kasvoi kesäisin heinikkoa ja Närhin kaupasta ostettiin ruoka.

Talviturkin poisheittäminen kesän alkajaisiksi oli lapsuudessani tärkeä tapahtuma. Veteen oli päästävä hinnalla millä hyvänsä ennen muita, koska se oli sankari, joka ensimmäisenä oli uskaltautunut järveen talven mentyä. Itse olin kyllä kylmänarkana usein häntäpäässä ja muutenkin minua kismitti serkkuni, jotka pääsivät aina isovanhempiensa mökillä saunasta uimaan ja siten saivat selkeän etulyöntiaseman tässä kisassa. Oma talviturkkini lähti vasta, kun äidiltä sai luvan mennä Puistomäen rantaan uimaan, ilman saunaa tietenkin.

Kun koulut loppuivat toukokuun viimeinen päivä ja jos säät vain suinkin sallivat, rantaan mentiin ja suoraan uimaan. Bikinit päälle ja huulet sinisinä Vanajan ruskeaan veteen vaikka henki menisi. Kesäisin rannassa vietettiin lukemattomat tunnit välillä ruohikossa värjötellen, mutta suurimman osan ajasta uiden ja sukellellen simpukankuoria ja muuta roinaa järven pohjasta.

Siihen aikaan Hämeenlinnasta kulki kolme vesibussia Tampereelle ja Sääksmäelle. Minulla ja serkuillani oli jokaisella omat nimikkolaivat. Vanhimman ja isoimman oikeudella suurin laiva, Tampere, oli serkkuni nimikkolaiva, minun taas Aulanko ja nuoremman serkkuni laiva oli Roine. Tampereesta tuli mahtavat aallot, joiden päällä saattoi kellua pitkään. Roine näytti matalan ahterinsa vuoksi olevan jatkuvassa uppoamisvaarassa, mutta jätti jälkeensä loivan ja pitkäkestoisen kellumisalustan. Aulangon laineet olivat jotain siltä väliltä. Noihin aikoihin jotkut junatkin pysähtyivät rautatiesillan seisakkeella ja niistä laskeutui aina muutama turisti noustakseen rautatiesillan alla olevalta laiturilta vesibussiin. Ilmassa oli kansainvälisyyden henkeä, kun laiturilta kuului saksankielistä puhetta. Amerikan ihmeenä turistit tuijottivat laiturilla mattojaan peseviä naisia.

Vähän vanhempana uskaltauduttiin hyppäämään mattolaiturilta ja korvissa kaikuvat yhä äidin varoitukset, ettei saa sukeltaa laiturin alle. Siinä vaiheessa kun itse hypin mattolaiturilta Vanajan syvyyksiin, porukan pojat olivat jo siirtyneet hyppimään laivalaiturilta. Se olikin pudotus. Kerran tai pari muistan siitä hypänneeni, mutta koska en ikinä ole oppinut sukeltamaan pitämättä nenästä kiinni, sain muistoksi punoittavan käsivarren, kun käsivarsi läiskähti hypätessä vedenpintaan. Ei tehnyt mieli enää hyppiä. Pojat näyttivät rohkeutensa hyppäämällä vielä rautatiesillan kaiteeltakin. Se oli jo vaarallista puuhaa, koska aina ei muistettu tarkistaa, oliko jostain suunnasta tulossa venettä. Lisäksi vuosikymmenien tukkiuitot olivat varmasti jättäneet uppotukkeja Vanajan pohjaan ja niihin olisi voinut törmätä syvässä sukelluksessa.

Kesäkuussa mattolaituri oli täynnä matonpesijöitä. Monta vuotta laitureita oli vain yksi ja siinä oli kahdeksan tynnyriä, joissa matonpesijä saattoi seistä. Joskus 70-luvun alussa siihen rakennettiin toinen osa ja sittemmin vielä kolmaskin. Lämpimänä kesäpäivänä matonpesijät saattoivat jopa joutua odottamaan vuoroaan pesupaikalle. Kettumäen uudet kerrostalot toivat uusia pesijöitä rantaan ja ilmaantui niitä kauempaakin. Missään muualla en ole nähnyt yhtä käytännöllisiä matonpesupaikkoja kuin Puistomäessä: vesiämpäreitä ei tarvitse nostella eikä mattoja tarvitse erikseen käydä kastelemassa, vaan ne lilluvat lähes koko pesun ajan vedessä. Asentokin on lähes ergonominen, ainakin jos pesijä on lyhyt varreltansa.

Laiturin muistoihin liittyy vielä eräs nimeltä mainitsematon poika, jonka loikan muistavat varmasti vielä monet puistomäkiläiset: naapuriin oli tullut kesäkylään kaunis serkkutyttö aina Helsingistä saakka ja kylän sankarit toinen toisensa jälkeen ihastuivat tytön suuriin sinisiin silmiin. Vaikutuksen tehdäkseen kymmenkesäiset naskalit esittivät tempun toisensa jälkeen mutta se sauhupetteri, joka hyppäsi mattolaiturilta vaatteet päällä järveen, teki parhaimman säväyksen – ainakin se jäi meille aikalaisille mieleen.