tuokioita elämästäni

Gordon Ramsay lausui ääneen, että mämmi näyttää sonnalta ja pääsi (lue: joutui) otsikoihin. Jos tuollaisella lausumalla saa pärstänsä iltapäivälehtien lööppeihin, yli puolen kansan naama olisi niitä jo koristanut. Lanttulaatikon jälkeen en tiedä kamalampaa ruokaa – voiko sitä edes ruoaksi kutsua? Muistan kuulleeni joskus lapsuudessa urbaanin legendan (siihen aikaan ne oli kyllä totisia tosia) että sodan jälkeen amerikkalainen ryhmä oli pääsiäisen aikaan Suomessa kartoittamassa humanitäärisen avun tarvetta. Saatuaan eteensä lautasellisen mämmiä jenkki oli sähköttänyt oitis kotiin ja ilmoittanut, että ”äkkiä sitä apua, ne syö kaiken jo toiseen kertaan.” Että sinänsä rämsin rääväsuu ei riisunut keisarilta vaatteita. Asian ovat todenneet kaiken tietävät amerikkalaiset kuusikymmentä vuotta sitten ja suomalaiset sitä aiemminkin.

Olisi mielenkiintoista tietää, kuka tolvana on moisen jekun keksinyt. Luulisi, että tälle kansalle riittäisi itsensä ruoskimista tarpeeksi saunassa, mutta ei. Omaa huonommuuttaan on vain korostettava revittelemällä kissankokoisia otsikoita siitäkin, ettei arpinaamainen mahalaukunpurija ala kehua meidän suurimpia herkkujamme. Kuka käski tarjota! Mutta ryvetään vain itsesäälissä ja haukutaan brittien fishit ja chipsit. Se on niille ihan oikein. Kyllä suomalainen tämän(kin) hyökkäyksen kestää.

Kerran olen maistanut yorkshirepuddingia ja vaikken ruokavammaiseksi tunnustaudukaan, niin toista kertaa en aio maistaa. Perinneruoat on perinneruokia ja niihin on pienestä totuttava, tai sitten oltava pahuksen nälkäinen, että murkina menee alas saakka – ja pysyy siellä.

Pienenä tyttönä pääsin äidin ja serkkunsa mukana Tampereelle, nääs. Koko kiemuraisen matkan ajan molemmat herkuttelivat ajatuksella, että kohta päästään syömään mustaa makkaraa. Näin Corollan takapenkiltä naisten vuotavat suupielet ja sylki alkoi erittyä omassakin suussani. Kun hikinen automatka vihdoin päättyi käryävälle kioskille, serkukset juoksivat kilvan hakemaan tätä hämäläistä perinnekyrsää. Kuuma jöötti ohuessa voipaperissa poltti sormia eikä totisesti hivellyt makuhermoja. Tuskin uskaltauduin edes maistamaan, kärsin nälkää ennemmin.

Vähän vanhempana kuulin kertomuksia rössypotusta, oululaisten ihmesopasta, joka kuulemma parantaa pahemmastakin kankkusesta. Parantaa kenet parantaa, se pitää ensin saada suun kautta vatsalaukkuun. Minulta se ei onnistunut.