Ulkomailla
29 Lokakuu, 2007 kirjoittaja oben |
Miltä tuntuu asua ulkomailla -kysymykseen törmää aina silloin tällöin. Ei siihen ole vastausta, ainakaan yksiselitteistä. Ei tunnu miltään, voisi sanoa. Töihin on mentävä, laskut on maksettava; sateessa kastuu ja auringossa paahtuu – samalla lailla kuin kaikkialla muualla.
Yhtäältä voisi antaa valittavan vastauksen ja todeta, että kaikki on vaikeampaa potenssiin kolme. Vai miltä tuntuu viedä sairasta lasta lääkäriin ja yrittää selittää outoa vatsakipua kielellä, joka ei ole sen paremmin lääkärin kuin potilaankaan äidinkieli? Tai huomata olevansa naimisissa rekisterimerkinnän virheen vuoksi ja yrittää korjata tilanne oikeaksi? Entä kun työstä tultuasi huomaat, että sähköt on katkaistu maksamattomien laskujen vuoksi, vaikka tiedät, että ne on maksettu? Jos ulkomaalaisena kritisoin asuinmaani oloja, minulle sanotaan, ettei sinun tarvitse täällä olla, mene omaan maahasi, jos siellä on asiat paremmin. Tai baaritiskillä joku töksäyttää, että viet meiltä työpaikan. Usein sanaan ulkomaalainen sisältyy jo valmiiksi sana “rikollinen”.
Toisaalta voisi antaa yltiömyönteisen vastauksen ja todeta, että elämä sujuu kuin tanssi; saa harjoittaa kielitaitoaan, kasvattaa lapsensa kansainvälisiksi ja tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin. Keski-Euroopan lyhyet etäisyydet suovat mahdollisuuden kaupunkilomiin viikonloppuisin eikä maasta toiseen matkustaminen ole mikään iso juttu. Tehdystä työstä saatu rahallinen korvaus on parempi ja viiniä saa maitokaupasta vaikka kellon ympäri.
Totuus on jotain siltä väliltä. Vaikeudet kasvattavat sisua ja lisäävät sietokykyä. Oppii nopeasti hillitsemään kielensä ja löytää itsestään selviytymistaitoja, joita ei kuvitellut omaavansakaan. Toisenlaisen kasvatuksen saaneiden keskellä näkee omankin maansa erilaisena; toisinaan parempana, toisinaan valtaa halu muuttaa kotimaatansa. Aistit valpastuvat jatkuvasta käytöstä ja aivot reagoivat herkemmin sanattomaan viestintään, koska halu ymmärtää ja tulla ymmärretyksi on korostunut vieraassa ympäristössä.
Kun alun toistakymmentä vuotta sitten lumisena talviaamuna suljin asuntoni oven ja lapset kainalossa lähdin kohti suurta tuntematonta, olin yksin. En tuntenut määränpäässäni ketään eikä minulla ollut ketään, jolle olisin purkanut sydäntäni ikävän tullen. Pala palalta rakensin ystävyyssuhteita. Löysin monta sellaista, jotka olivat uudisraivaajahengessä lähteneet matkaan, toiset jo vuosia aiemmin, toiset minun jälkeeni. Meille oli yhteistä se, ettei meillä ollut ketään muuta kuin toisemme. Siinä tilanteessa oppi luottamaan toiseen, mutta ehkä vieläkin tärkeämpää on osata välittää itsestään sellainen kuva, että tuntematon voi luottaa itseensä, sillä niin metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.
Kun on ollut pitkään poissa, sieluun astuu kaipaus pysyvästi. Sitä voisi myös kutsua nimellä vieraudentunne. Olen vieras täällä, mutta vieras myös Suomessa. Kaipaan sinne, missä juuri sillä hetkellä en ole, sillä molemmissa paikoissa on hyvät puolensa. Seison hajareisin kahdessa veneessä todennäköisesti loppuelämäni, missä ikinä sen vietänkin.
