Iltasanomissa oli pitkä keskustelu aiheesta etunimet; mikä on sopimatonta ja mikä ei, muotinimistä ja vierasperäisistä etunimistä. Myötäilen niitä, jotka sanovat ettei Virtasen tai Niemisen eteen sovi Charlotta Elisabeth tai Pierre-Noël, ellei nimellä ole jotain perhehistoriallisia arvoja. Hullulta se silloinkin kuulostaa, mutta jos isoisä on Pierre-Noël, niin mitä sitä sen enempää ihmettelemään.
Eräs tuttavani kertoi kerran nuoriso-ohjaajasta, joka oli mutu-tuntumalla kertonut, että usein tytöillä, joilla oli hyvin erikoinen etunimi vs. tavallinen sukunimi, oli vaikeuksia vanhempiensa kanssa. En epäile tätä mutua ollenkaan.
Antaessaan tyttärensä nimeksi Victoria Alexandra Korhoset tietoisesti tai tietämättään asettavat tyttärelleen odotuksia siitä, että hänestä tulisi ”hieno” tai jopa kuninkaallinen. Kuitenkin perhetausta, arvot ja varmasti kasvatustapakin on aivan tavallista korhosta. Eikä siinä mitään vikaa olekaan, paitsi jos kuvitellaan, että nimen mukaan tyttärestä kasvaakin prinsessa.
Pahimpia ovat ne etunimet, joiden lausumisessa jopa vanhemmilla itselläänkin on ongelmia. Joitakin vierasperäisiä nimiä on myös hankala taivuttaa suomeksi. Miksi ihmeessä halutaan sälyttää sellainen taakka toiselle?
Jokainen on varmasti jossain vaiheessa inhonnut omaa etunimeään. Itse inhosin vanhanaikaista, pitkää etunimeäni yli kaiken. Inhoa lisäsi vielä se, että yksi suvun vanhapiika-opettaja oli samanniminen ja hän kuvitteli minun saaneen nimeni hänen mukaansa. Ei kuulemma pitänyt kuvitelmat paikkaansa, muttei asiaa koskaan hänelle korjattukaan.
Sen verran etunimestäni jäi ”traumoja”, että päätin omille lapsilleni antaa lyhyet etunimet. Nimenomaan niin, että etu- ja kutsumanimi on sama. Itselläni kutsumanimi on toinen nimeni ja se on aiheuttanut turhaa sählinkiä.
Minä en ole koskaan ollut “sinut” oman virallisen etunimeni kanssa. Sen takia käytänkin lempinimeäni epävirallisesti. Vain virallisissa yhteyksissä käytän vanhempieni antamaa nimeä..