En ole varmasti ainoa, jolla alkaa olla etiäisiä lamasta. Sen 80- ja 90-luvun elävästi muistavana en voi välttyä ajatukselta, että taloudellinen tilanne ja henkinen ilmapiiri on samanlainen nyt kuin silloin. Ahneus on huipussaan, asunnot kalliita ja lainanotto hirvittää. Ulkomaanmatkoja tehdään ennätyksellisen paljon ja kodin elektroniikkaa hankitaan kuin hengen hädässä. Lisäksi toimihenkilöt lakkoilevat. Jälkiviisaat ovat sanoneet, että pankkilakko oli silloin se, mikä katkaisi kamelin selän ja vauhditti syöksykierteen alkamista. Mitä tekee toimihenkilölakko?
Kauhulla ajattelen niitä, jotka ovat parin viimeisen vuoden aikana ostaneet ensimmäisen omistusasuntonsa, jos (uskaltaako sanoa kun) hinnat romahtavat. Viidentoista vuoden takaisista ajoista maksaa moni vielä laskua, jos ylipäänsä on hengissä. Montako mielenterveyspotilasta meillä olisi vähemmän, montako syrjäytynyttä tai turvatonta nuorta aikuista olisi säästynyt, jos lama ei olisi iskenyt? Tunnen useita, jotka jäivät silloin työttömiksi ja pari sellaista, jotka kituivat kahden asunnon loukussa eivätkä lopulta omistaneet kuin kasan velkaa. He ovat vasta viimeaikoina päässeet velkajärjestelyin ja uusien työpaikkojen myötä kurimuksestaan.
Nuoret – kuten minä ja mieheni aikoinaan – uskovat liikaa itseensä ja siihen, että hyvä kestää ikuisesti, että asuntojen hinnat eivät laske ja työpaikat säilyvät. Luotetaan, että virheistä on opittu eikä vanha toistu. Pankit ovat toimineet yhtä typerästi kuin ennenkin jakamalla hövelisti lainoja. Kun muutama vuosi sitten mietin asunnon ostoa Luxemburgissa, pankinjohtaja sanoi, että asumiskuluihin saa mennä maksimissaan 30 % perheen tuloista, mieluummin 25 %. Suomessa pankkien raja on 40 %.
On hyvä, että pankki tuntee vastuunsa, se on kaikkien etu. On hermoonkäypää tietää joutuvansa elämään toimeentulon minimillä seuraavat 20 – 25 vuotta. Ihmiselle pitää jäädä rahaa myös muuhun kuin asumiseen. Kaksi lasta yksin kasvattaneena tiedän liiankin hyvin, mitä ovat yllättävät menot.
Meiltä meni aikoinaan 45 % nettotuloista asumiseen. Mieheni jäi työttömäksi. Pelonsekaisin tuntein katsoin uutisia, joissa kerrottiin korkojen jälleen nousevan. Meidän asuntolaina oli sidottu peruskorkoon ja se oli edullista: maksimissaan kai 8 %. Joillakin se hipoi 15 %. Siinä ei hurrattu, vaikka otin käyttöön kaikki isoäidin konstit: leivoin leivän itse, pesin pyykit yösähköllä ja ostin vaatteet halpiskaupoista. Isovanhemmilla syötiin useasti viikonloppuisin ja muut ajat metsästettiin tarjousjauhelihaa jalkapelillä lähikaupoista. Hiukset leikattiin itse ja tyydyttiin television elokuvatarjontaan. Hermot menivät ja riidat lisääntyivät. Eroonhan se päättyi. Kaikesta ei tietysti voi syyttää ajan henkeä, mutta jälkikäteen ajateltuna sillä oli varmasti isompi vaikutus, kuin mitä silloin osasin ajatella.
Eron jälkeen asunto meni myyntiin, melkein puolet halvemmalla kuin mitä olimme siitä maksaneet. Meidän onni oli, että olimme aloittaneet asumisuramme vuonna 1986 ja ehtineet saada ”ilmaa”. Asuntomme, 3 h + k + s, 74 neliötä, myytiin suurin piirtein samalla hinnalla, kuin mitä se olisi maksanut silloin, kun ostimme yksiömme. Jaettavaa jäi vähän, emme joutuneet maksamaan kuollutta lehmää. Se opetti sellaiseen varovaisuuteen, etten koskaan ole ottanut velkaa enempää kuin mitä tulojen romahdettuakin pystyisin maksamaan.
Toivon sydämestäni, ettei kukaan reilu parikymppinen joudu kokemaan sitä, mitä silloin tapahtui, meillä on muuten huomenna triplasti enemmän huono-osaisia.
