tuokioita elämästäni

On joitain asioita, joissa toivoisin olevani edes keskinkertainen. Yksi niistä on ompelu. Se ei minulta luonnistu edes välttävästi. En haaveile ompelevani iltapukuja, vaan aivan tyydyttävä osaaminen riittäisi. Olen useasti yrittänyt, mutta lopputulos on ollut, jollei täydellinen katastrofi, niin ei ainakaan onnistunut. Pelkästään neulan ja langan esille ottaminen saa aikaan inhoreaktion.

Kävelin tänään töihin ja onnistuin askeltamaan niin, että toisen housunlahkeen päärme repsahti. Koko päivän sain hävetä roikkuvaa lahjetta ja tiedän, että olisi parempi tehdä korjaus heti, sillä muuten housut makaavat kaapin perukoilla hamaan tuomiopäivään saakka. Yököttää mennä tonkimaan lankalaatikkoa, koska ei sieltä kuitenkaan löydy sopivan väristä lankaa.

Kotimatkalla hymyilin hölmönä itsekseni, kun mieleeni tuli tapaus ajalta ennen Tsernobyliä. Olimme juuri muuttaneet exän kanssa yhteen ja lähdössä Saksaan. Exä osti loppukiireessä uudet housut, muttei nuukuuksissaan jättänyt niitä kauppaan lyhennettäviksi. Ilmoitin hänelle suuriäänisesti, etten varmasti lyhennä niitä. Exä sanoi aina yhdet lahkeet lyhentävänsä, no problem!

Illalla hän viritti silityslaudan ja –raudan, otti puuhapullon olutta ja mittasi oikean lahkeenpituuden. Palttausnauhan kanssa, ilman ompelutöitä hän lyhensi ensimmäisen lahkeen. Minä katselin ihaillen vieressä. Lahkeesta tuli juuri oikean mittainen. Työ kävi kuin tanssi ja exä totesi, ettei hän naisia tällaiseen pikkuhommaan tarvitse. Minä hyrisin tyytyväisyyttä ja mielessäni vannoin vaihtavani vaikka sulakkeen, jos tarve vaatii.

Toinen lahje taipui käsittelyyn kuin leikiten ja voilà! ihme oli tapahtunut – housut oli lyhennetty. Jäljellä oli vain viimeinen sovitus. Jotain outoa oli kuitenkin päässyt väliin. Mies oli lyhentänyt ensimmäisen lahkeen kahteen kertaan eikä toista ensinkään! Eräs tuttu kyllä sanoi jälkikäteen, että olivathan ne lahkeet keskimäärin oikeanmittaiset.

Exä(kään) ei enää sen jälkeen kajonnut ompelutöihin.