tuokioita elämästäni

Luin Kimmelin blogista juttua lemmikeistä. Ajattelen itse samansuuntaisesti; en ikinä lähtisi pahoinpitelemään eläimiä (paitsi hämähäkkejä tai jotain muita ökkömönkiäisiä) mutten varsinaisesti välitä niistä, koirista varsinkaan. Nauratti lukiessani, miten Kimmeliäkin ärsytti koiran nöyrtyminen ja miellyttämisen halu. Aivan samat asiat ärsyttävät minua. Sen lisäksi koirat haisevat, kostealla säällä vielä enemmän. Ne odottavat koko ajan rapsutusta, nuolevat ja hyppivät. Eivät jätä rauhaan.

Pahimpia ovat sellaiset koiranomistajat, jotka pitävät koiriaan ihmisen veroisina ja luulevat tosissaan, että muita kiinnostaa, minkä väristä kakkaa meidän musti eilen päästeli. Pikkulastenkin vanhemmat lopettavat sen joskus, koiranomistajat eivät ikinä.

Minulla on yksi ystävätär, joka on täysin hurahtanut koiraelämään. Viimeisimmän koiransa jälkeen en ole enää pahemmin soitellut; en jaksa kuunnella loputtomia luonnetestiselostuksia tai koiran astutusmatkoja, kasvattajien erimielisyyksiä tai koirien maahantuontimuodollisuuksia. Ei vaan kiinnosta. Lisäksi ystävätär ei voi edes puhua puhelimessa komentamatta koko ajan jotain eläimistään.

Aika ajoin lapset pyysivät lemmikkiä. Vastaus oli aina jyrkkä ei. Oli helppo antaa vastaus, sillä entisessä kodissa vuokrasopimukseen kuului lauseke, joka esti kotieläinten pitämisen, jopa akvaariokalojen. Vaihdettuamme maata este poistui, mutta kotieläimen hankintakin oli lapsilta unohtunut. Koiraa en olisi mistään hinnasta hankkinut, sillä en halua säässä kuin säässä lähteä sitä ulkoiluttamaan. Mielestäni on myös kidutusta pitää koiraa täysin kaupunkimaisissa oloissa kerrostalossa.

Syksyisenä iltana vuonna 2005 tyttäreni näki erään talon seinässä lapun, jossa ilmoitettiin olevan kissanpentuja saatavilla ilmaiseksi. Siitä alkoi taivuttelu. Heikkopäisyyksissäni lupasin kissan. Lupaukseen sisältyi sellainen optio, että tyttäreni veisi kissan mukanaan seuraavana kesänä, kun muuttaisi pois. Siltä seisomalta teiniryhmä lähti kolkuttelemaan tuntematonta ovea. Kaikki kissat oli jo annettu pois. Huokaisin helpotuksesta.

Lapset eivät luovuttaneet, vaan etsivät netistä kissanpentuja. Turhaan yritin väittää, että lupaus koski vain sitä nimenomaista iltaa, eikä meille enää otettaisi mitään. Saivat ne pääni käännetyksi ja syyskuun lopulla meille tuli Wolde. Pieni, pitkäkarvainen maatiaiskissa. Kaunis kuin mikä ja – tietenkin maailman fiksuin katti.

Wolde lähti tyttären matkaan kuten sovittu oli ja minulle jäi kova ikävä. Marraskuussa Wolde tuli kuukaudeksi käymään ja viime kesänä se vietti kissanpäiviä mökillä kanssani metsästäen. On aika ihana huomata, ettei kissakaan unohda: se tuntee ääneni Skypessä, hieroo päätänsä kaiutinta vasten ja yrittää etsiä tuttua koneen takaa.

Turha kuitenkaan luulla, että kissa täyttäisi koko elämäni niin, että kuvittelisin ystävieni olevan kiinnostuneita kollin kaikista tempauksista.