Tyyliä ja muotia
25 Syyskuu, 2007 kirjoittaja oben |
Blogirintamalla näyttäisi olevan kolmaskin suosikki parisuhde- ja masennustilitysten lisäksi: tyyli ja muoti. Myöhempien aikojen lenitoja putkahtaa esille tämän tästä. Minä kuulun siihen sukupolveen, joka muistaa Lenitan sukka- ja eccokenkäkommentit.
Pakko myöntää, mutta suomalaisen kyllä tunnistaa edelleen lentokentillä. Minutkin. Olen pohtinut pääni puhki mistä se johtuu. Eräs tuttavani sanoo tunnistavansa suomalaiset korkeista poskipäistä, toinen pystynenästä – molemmat yhdistettynä vaaleisiin hiuksiin. Itse tunnistan suomalaisen väreistä, siis kulmakarvojen, ripsien ja silmien väreistä (hailakoita). Joskus vaatetuksestakin, etenkin, jos tyyppi kulkee marilaukku olkapäällään.
Minun on tunnustettava, että vaikken muuten Saimi mikäsenykyäänon Nousiaisen mielipiteistä paljoa perusta, jokapoika-viittauksessaan neiti osui aivan oikeaan. En haluaisi kulkea miehen kanssa, joka käyttää Marimekon paitaa. En erityisemmin pidä Unikko-kuosistakaan. Karmeimpia ovat unikkokankaasta tehdyt kotelomekot ja ne järkyttävät lierihatut. Unikko sopii lakanoihin ja verhoihin, muttei vaatteeksi. Sen kuosi on liian iso kenenkään kannettavaksi, vähemmästäkin näyttää lehmältä.
Joskus myös joku on sanonut, että kun tietty tyyli tulee toistamiseen muotiin, on parempi jättää se huomiotta, sillä todennäköisesti itse on jo liian vanha siihen. Ei totisesti tulisi mieleenikään tunkea turvonnutta lantiotani matalavyötäröisiin housuihin ja napapaitaan, ei olisi varmaan pitänyt tehdä sitä 70-luvullakaan. Ei sellainen näytä hyvältä kuin ehkä anorektikon yllä. Teiniaikaisen huoneeni Unikko-verhot äitini lahjoitti tyttärelleni, mutta tytär ei elänytkään Unikon ensimmäistä buumia.
Toiset vain ovat parempia tyylitaitureita kuin toiset. Tunnen pari sellaista, jotka saisivat kymmenen tyylipistettä vaikka kiskaisisivat vaarin raappahousut jalkoihinsa. He todennäköisesti yhdistäisivät ne raappahousut sellaisiin vetimiin, että kaikki luulisivat sen olevan viimeisintä huutoa. Tuttavani M. on sellainen. Jotkut taas eivät vuosien harjoittelullakaan parane: he ostavat isolla rahalla upeita vaatteita, mutta aina joku paikka kinnaa. Nämä ihmiset hankkivat usein numeroa liian pieniä vaatteita ja sen seurauksena kaikki näyttää ensikäytön jälkeen ruttaantuneelta ja nuhjuiselta.
Tyylikkyys ei välttämättä kuulu yhteen langanlaihan mallivartalon kanssa. Ammoinen työkaverini, nykyään jo eläköitynyt neiti H. ei ollut mikään mannekiini malliltaan. Hän oli suoraan sanoen vahvasti ylipainoinen. Mutta miten kauniisti ja tyylikkäästi hän pukeutui! Kun kerran utelin hänen salaisuuttaan, hän kertoi sisarensa olevan käsityönopettaja ja tekevän hänelle kaikki vaatteet. Siinä siis selitys: oikean kokoiset vetimet!
Itse välitän tyylikkyydestä – enkä sittenkään välitä. Viikonloppuisin olen lähinnä homssuinen, jollen lähde minnekään. Töihin on pakko hieman vaivautua. Meikittömyys on meidän suomalaisnaisten peruspahe, niin minunkin. Ensimmäisen rusketuksen saatuani lopetan meikkivoiteen käytön ja aloitan sen jälleen, kun orvaskedessä ei ole enää pigmenttiä kuin laikuiksi. Ilman ripsiväriä en kyllä uskaltaudu edes lähikauppaan. Voisivat kyyditä minut siltä seisomalta sairaalaan aneemisuuden vuoksi. Huulipuna antaisi kasvoille säväyksen, mutta kun olen kerran aamulla sitä sipaissut, en enää muista lisätä. Raksamiesindeksillä sain vielä toissakesänä kolmet vihellykset.
Pitäisiköhän tässä vähän alkaa lisätä pakkelia?
