Naapureiden kakarat
25 Syyskuu, 2007 kirjoittaja oben |
Kotirappuuni on viimeisen vuoden aikana muuttanut ainakin kaksi lapsiperhettä. Samaa tahtia olen muuttunut lapsikielteiseksi kiukkuiseksi ämmäksi. Mikä on, ettei jälkikasvua saa ikinä hiljaiseksi?
Oikea valopäiden perhe asuttaa yläpuolista asuntoani. Joskus öiseen aikaan on käynyt mielessäni, ovatko vanhemmat kiduttajia vai heitteillejättäjiä. Penikka nimittäin saattaa huutaa kaksikin tuntia yhteen menoon keskellä yötä. Mieli tekisi jo puuttua, mutten tiedä miten. Vanhempien täytyy nukkua korvatulpat päässä tai heillä pitää olla huippuhermot. Itse en kestäisi samassa kämpässä; tässä alapuolisessakin alkaa mitta täyttyä.
Tämä samainen perhe pitää rappukäytävää myös rangaistuslaitoksenaan: jos natiainen kiukuttelee, hänet teljetään huoneiston oven ulkopuolelle ja anteliaasti jaetaan huutamisen riemu kaikkien muidenkin asukkaiden iloksi. Silloin yleensä avaan ulko-oveni ja suljen sen saman tien tavallista lujempaa. Muutaman minuutin kuluttua yläkerran palosireeni yleensä otetaan takaisin sisätiloihin.
Sellaista sunnuntaiaamua en muista, etten olisi herännyt meteliin. Seitsemännen kerroksen enkeli suhaa täysillä polkuautolla pitkin parkettia ja rytinä on sen mukainen. Arkiaamuna se vielä menettelee, mutta sunnuntaisin toivoisi saada olevansa rauhassa. Maanantaista perjantaihin perhe tiedottaa poistumisestaan äänekkäästi: molemmat kullannuput harjoittelevat kiljahduksia seuraavan yön varalle ja isä yrittää ylittää pesueensa desibelit kieltämällä heitä putoamasta rappusista. Välillä käy mielessäni, että saisivat pudotakin.
