Epänormaalia?
22 Syyskuu, 2007 kirjoittaja oben |
Lueskelin erilaisia blogeja aivan sattumanvaraisesti. Monet tuntevat itsensä yksinäisiksi ja monet ovat masentuneita. Parisuhdetraumoja yhdellä sun toisella. Taidan olla melko onnellinen, sillä viihdyn mainiosti yksin. Löydän seuraa, jos olen sen tarpeessa eikä minulla ole parisuhdetaakkaa.
Eronneena jo vuodesta 1994 en ole kertaakaan asunut kenenkään kanssa saman katon alla (lapsia tietenkin lukuunottamatta) eikä minulla ole ollut läheltä-piti -tilanteitakaan. Osittain siihen vaikuttaa tietenkin tämä ulkomailla asuminen: oli vaikeampi kohdata varteenotettavaa tyyppiä kahden pienen lapsen yksinhuoltajana. Työssäkäyvä, elantonsa ansaitseva nainen on kuitenkin vielä melko uutta Keski-Euroopassa. Ainakin moiseen kummajaiseen pitäisi suhtautua varoen, sillä koskaanhan ei voi tietää, milloin se alkaa vaatia elatusmaksuja minulta, on käsitys. Toisaalta, ahdistavasta avioliitostani päästyäni olin ja olen yhä hyvin varovainen miessuhteissani enkä anna helposti sellaista kuvaa, että olisin edes kiinnostunut. Miehen pitäisi olla yltiöpäisen innostunut minusta ennen kuin ottaisin hänet edes puoliksi tosissani.
En myöskään ole halunnut ketään sotkemaan lasten ja minun arkea. Meillä on alusta lähtien ollut selvät kuviot eikä siinä ollut tilaa toiselle aikuiselle. Lapseni olivat nuorempina myös hyvin tietoisia asemastaan eivätkä hevillä päästäneet ketään �määräilemään�. Jotkut, jotka ovat uskaltautuneet ovesta sisään, ovat joutuneet kokemaan ylenkatsetta �lahjontayrityksistään�. Meidän kolmen väliin olisi tarvittu fakiiri tai kameleontti, ainakin erittäin kypsä ihminen, joka ei olisi pannut pahakseen lasten oikuista.
En kestäisi ajatusta ryhtyä pikku-vaimoksi, kodin hengettäreksi, ilman palkkatyötä. Olla riippuvainen jonkun toisen tuloista ei sopisi minulle. Vaikka minulta ei nimenomaisesti vaadittaisikaan selvitystä, mihin olen rahat käyttänyt, en tuntisi itseäni vapaaksi ilman omia tuloja. En myöskään kaipaa rinnalleni miestä, joka ei itse pysty ylläpitämään elintasoaan pelkästään siitä ilosta, että voisin kuljettaa häntä kuin näyttelykapistusta mukanani.
Harva mies edes viitsisi katsella minua, perusluonteeltaan laiskaa ihmistä, joka pystyy elämään sekasorrossa viikosta toiseen, tuijottaa tietokoneen ruutua illat tai poikkeaa ilmoittamatta töiden jälkeen baariin eikä halua miestään mukaan; istuu tyttökavereidensa kanssa punaviinilasi kädessä aamutunneille ja jauhaa samaa ihmissuhdesontaa viikonlopusta toiseen. Ei sellaista kukaan jaksa pidemmän päälle. Mutta se tyydyttää minun tarpeeni – itsekäs kun olen.
Niin että sillä tavalla se sitten jäi, toinen sitoutuminen. Enkä ole katunut. Päinvastoin. Joskus kun kuvioissa on ollut joku mies, olen tuntenut ajallista riittämättömyyttä, huonoa omaatuntoa, kun en voi tavata tarpeeksi usein enkä ole osannut ottaa rennosti edes kotonani. Onkohan se ihan normaalia, olla kaipaamatta parisuhdetta? Ymmärrän erittäin hyvin, miksi Katri-Helena sanoi, että on hyväksynyt sen tosiasian, että hän elää lopun elämänsä yksin.
Kysyt: “Onkohan se ihan normaalia, olla kaipaamatta
parisuhdetta?”
Itsekkin mietin sitä monia tovia. Tulin lopulta siihen
tulokseen että yksin eläminen Suomen kaltaisessa -
miksei myös Keski-€uroopan - luterilaisen kristinuskon,
tai jopa ylipäänsä uskonnon, turmeleman yhteisökulttuurin
seassa ilman parisuhdetta, on ensisijaisesti 150% itse-
tuntoa ja toissijaisena 150% itsevarmuutta.
Siis pikemminkin henkistä ja älyllistä vahvuutta kuin
jotakin tarkemmin määrittelemätöntä epänormaaliutta.
Epänormaaliutta ja heikkoutta lienee pikemminkin se
ettei pysty elämään ja olemaan yksin.
Naiselta tosin tänäkin päivänä vielä vaaditaan tupla-
itsetuntoa, että selviytyy tästä luterilaisuuden kirosta.
En varsinaisesti tuomitse uskoa, uskomista, mutta pidän
terveenä lähtökohtana sitä että iniminen hallitsee uskoa
eikä usko inimistä.
Johonkin samansuuntaiseen olen itsekin päätynyt, tosin olen sitä mieltä, että luterilaisuuden “turmelemassa” Suomessa on helpompaa olla yksin kuin katolilaisessa ilmapiirissä, jossa naisen ei edes oleteta selviävän yksin. Nainen yksin (tai lasten kanssa) on jotain säälittävää, ei ehkä enää häpeällistä, mutta missään tapauksessa ei se ole tavoiteltava vaihtoehto. Siihen joudutaan tai ajaudutaan, siihen ei pyritä. Ennemmin kärsitään vaikka epätyydyttävästä avioliitosta ja toivotaan sen paranemista, kuin lähdetään kokeilemaan siipiään yksin.
Asenteet ovat kyllä muuttuneet eikä meikäläinen ole enää kummajainen; harvalle keskieurooppalaiselle yksinhuoltajalle kuitenkaan vieläkään tulee mieleen kasata jälkikasvu kainaloon ja lähteä toiseen maahan, jonka kieltäkään ei osaa:) Se on opettanut.