Ulkona paistaa aurinko. Sateisen, tuulisen ja koleankin elokuun jälkeen on intiaanikesä. Ulkona voisi hyvin kulkea hihattomassa paidassa ja shortseissa - niin monet tekevätkin. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkään en osaa enää syyskuussa pukeutua kuten kesällä, vaikka ilmasto sen sallisi. Syksy on minun vuodenaikani. Kun syyskuu alkaa, tunnen olevani täynnä energiaa, latautunut kesän valoisuudesta. Kaipaan pimeitä iltoja, kirkkaita syyspäiviä ja raikasta tuulta. Haluan kietoa pitkän kaulaliinan ympärilleni ja pukeutua kerrostuneesti, sanoivat muotilehdet viimeisimmistä trendeistä mitä tahansa.
Sulkeudun pois ystäväpiiristäni hautomaan omia ajatuksiani, lukemaan kirjaa ja tuijottamaan rästiin jääneitä elokuvia. Tänä syksynä hyllyssäni on tavallistakin enemmän lukemattomia kirjoja. Olen aloittanut niistä monia, mutten ole yhtäkään lukenut kymmentä sivua pidemmälle. Mikään niistä ei ole vienyt minua mukanaan siten, miten yleensä kirja nielaisee minut. Lehteilin Riitta Jalosen �Kuvittele itsellesi mies� –kirjaa; ei iskenyt. Joni Skiftesvik (Apteekkilaiva), joka on aina saanut minut kulkemaan kirja kädessä jopa ruokaa laittaessa, ei puhunut minua ympäri. Eivätkä monet muutkaan.
Yleensä, kun olen lukenut kymmenkunta raskaamman sarjan teosta putkeen, siirryn dekkareihin. Yritin niitäkin, vaan ei. Kuljin silmät pitkällä pitkin hyllyjeni reunoja ja etsin jotain, jonka voisin lukea uudelleen. Tartuin Donnerin �Varför finns jag till?�. Silmäilin muutaman rivin. Minä rakastin kirjaa silloin joskus melkein kymmenen vuotta sitten, kun sain sen joululahjaksi ystävättäreltäni. Luin siitä pätkiä joulupöydässä vanhemmillenikin. Joku kumma potku puuttuu.
Tiedän, että minua suuresti harmittaa se, etten päässyt ostamaan Kjell Westön �Missä kuljimme kerran� –romaania ennen kuin lähdin Suomesta. Sen haluan. Onko se se potku, mikä minulta tänä syksynä puuttuu? Vai johtuuko tämä siitä, että tunnen yhä oloni perunaksi
