Viime viikkoina mielessäni on pyörinyt Raul Roineen satu perunasta. Olen lukenut sen jokus lapsena ja kaiketi siitä syystä että ensimmäinen lapseni on juuri muuttanut pois kotoa, tämä satu on palautunut aktiiviseen muistiini. Itse asiassa en koskaan lapsena ymmärtänyt koko tarinaa, mutta nyt minusta tuntuu hieman siltä, kuin olisin se peruna. Ajattelin jonain iltana kaivaa kirjan hyllystä ja lukea sadun vuosikymmenten tauon jälkeen uudelleen.
Tämä uusi elämäntilanne on se, mikä sai minut pohtimaan elämää, sitä miten minusta on tullut tällainen ja mitä minä olen antanut tai annan niille uusille perunoille, jotka minusta ovat kasvaneet. Yritän myös löytää ne asiat, mitä minun olisi pitänyt antaa, mutta olen jättänyt huomiotta sekä päästä sisälle siihen, miksi olen niin tehnyt.
Tarkoituksenani ei ole pitää päiväkirjaa tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni kuin ehkä satunnaisesti; jos päivän keskustelut tai tapahtumat liittyvät niihin pohdintoihini mitä on olla jonkun tytär, tyttären tytär ja äiti. Isoäitinä olemista en halua vielä miettiä. Sen aika tulee myöhemmin.
Kaivoin Roineen satukirjan hyllystä. Muistelinkin saaneeni sen syntymäpäivälahjaksi – aivan oikein, täyttäessäni seitsemän vuotta vuonna 1970. Sain sen mummoni vanhapiikaserkuilta, allekirjoituksena Taata (serkkujen isä), Lalla, Lille ja Jatta. Heti tartuttuani kirjaan muistin, että Peruna on järjestyksessä toinen satu. Luin sen ja muutaman muunkin.
Saadessani kirjan minua kehotettiin lukemaan juuri Peruna. Kehottajat olivat uskonnollista väkeä, tai siis osa heistä on vieläkin. Taata ja Lalla ovat jo muuttaneet tuonpuoleiseen. Sadun suhteen muistini hieman petti; Peruna kertoo enemmänkin ylösnousemuksesta kuin siitä tyhjästä olosta, mikä tulee esikoisen lentäessä pois. Siltikään kukaan ei estäne minua vertaamasta itseäni perunaan?
