tuokioita elämästäni

Minä olen kuin rikkinäinen grammari. Urputan samaa asiaa, ikään kuin sitä ei olisi jo kuultu. Senkin uhalla kirjoitan jälleen samasta asiasta.

Poika soitti eilen. Kuin kiusana edellisviikon vähäsanaiseen postaukseeni hän on viimeisen neljän päivän aikana ollut oma-aloitteisesti minuun yhteydessä joka päivä. Yleensä tällaisella asioinnilla on joku syy ja yleensä se on rahapula. Teinillä oli kuitenkin palkkapäivä taannoin, joten sekään ei voinut olla syy. Kun hän kertoi Konemetsästä, telttailusta ja muusta siihen liittyvästä, olin varma, että se on se syy, miksi hän soittaa. Hän tietää, että jollain tasolla minun on tiedettävä, missä hän majailee ja milloin. Siksi olin myös hämmästynyt, kun hän jälleen soitti. Siinä missä tyttäreltä tulee ryöppynä ulos kaikki, poika saattaa kakistella jotain asiaa monta päivää, ennen kuin saa sanotuksi.

Ensimmäinen asia, jonka teini sanoi, oli, että hän ei halua täyttää kahdeksaatoista. Täysikäistyminen on pelottavaa. Mieleeni tuli heti, että olen varmasti säikäyttänyt pojan pahasti. Sen olen varmasti tehnyt niinä aikoina, kun meillä oli enemmän tai vähemmän sukset ristissä. Olen huutanut kitapurje heiluen, että odotapa, kun sinä olet täysi-ikäinen, en enää sotkujasi selvitä; tällaisia asioita ei tehdä – tässä kohtaa autan, mutta autan vain siksi, että se on velvollisuuteni. Olen tuiki kyllästynyt lintsaamiseen, tupakanpolttoon, kotiintuloaikojen noudattamattomuuteen ja mihin milloinkin. Minä muistan sen elävästi.

Vaan poikaa pelotti täysikäistyminen. Hän kertoi, että onhan se kummallista, kun monta vuotta odottaa hetkeä, että täyttää sen 18, mutta viimeiset puoli vuotta hän ei ole muuta ajatellut, kuin sitä, miten pystyisi ajankulua jarruttamaan. Niin paljon hän halusi pysyä lapsena, että oli onnellinen kuultuaan syntyneensä kello 20.15 illalla, mikä mahdollisti ajatuksen, että hän on vielä yli vuorokauden lapsi.

Minä hymyilin puhelimessa ja lohdutin, ettei se niin kamalaa ole, oikeastaan koko asia ei tunnu missään. Sen sijaan hän voi olla täysin cool asian kanssa, onhan hän jo muutamat karikot elämässään selvittänyt ja todistanut sekä itselleen että minulle, että pystyy elämään itsenäisesti ja huolehtimaan asioistaan; seikka, jota vuosi sitten pelkäsin ihan oikeasti. Kahdeksantoista merkitsee vain sitä, että sen jälkeen on itse vastuussa tekemisistään tai tekemättä jättämisistään, mutta hänhän jo tietää, mitä se tarkoittaa. Äiti ei enää kelpaa selvittäjäksi. Riittää, kun hän elää kuten viimeinen vuosi on hänelle opettanut.

Poika tyytyi selitykseen ja lähti jonnekin kavereidensa kanssa. Tänään hän varmaankin menee juhlimaan merkkipäiväänsä. Toivottelin tekstiviestillä vielä onnea ja kerroin, että tilillä on pieni lahja.

Tänään on tahmatassuni viimeinen päivä alaikäisenä. Itsensä mukaan se on samalla kivaa, mutta vähän pelottavaa.

Poika on lähdössä viikonloppuna kavereidensa kanssa Konemetsä-festareille jonnekin Länsi-Suomeen. Yksi kavereista sai ajokortin viikko sitten. Arvannette ajatukseni, vaikka huulet yhteen puristettuina toivotinkin hauskaa reissua telttamajoituksessa. Tietenkin ihan vilpittömästi toivon mukavaa viikonloppua, mutten voi välttyä ajatukselta, että juuri täysikäistyneet pojat, tuore ajokortti ja isin auto…

Joka tapauksessa tämä kai se on se elämän kuvio. Minä vanhenen, penskat porskuttavat.

Sain eräältä tuttavalta osoitteen kissakenneliin, johon otan yhteyttä lähipäivinä ja kysyn, löytyisikö Woldelle paikka lomani ajaksi. Tuttava kehui paikkaa kovin ja nettisivujen mukaan siellä onkin kissalla lokoisat oltavat.

Ainoa asia, mikä minua huolettaa, on Wolden seurallisuus. Kennelissä sitä tuskin kukaan rapsuttaa tai silittää ja sitä Wolde kaipaa. Sillä on valtava halu tössähtää syliin istumaan ja puskea päällään. Se nukkuu sängyssä jalkopäässä, mutta ensin sen on saatava olla hetki tassut käsivarren päällä ja kehrätä. Vessaan se tulee mielellään mukaan ja tuijottaa lattialla tai asettaa tassunsa polville. Aamulla se riemastuu herätyskellon soidessa ja sekoilee jaloissa keittiöön saakka. Iltaisin pusittelusta ei tule välillä loppua.

Tyttären kanssa jutellessa tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että parempi sen on olla kennelissä, koska Wolde ei erityisemmin välitä lajitovereistaan ja ainoat ihmiset, jotka voisivat sen loman ajaksi ottaa, ovat itsekin kissaihmisiä.

Poika skypetteli eilen illalla ihan oma-aloitteisesti. Hän oli kaverinsa ja tämän isän kanssa mökillä. Reissullaan olivat poikenneet myös naapurimökillä, jossa oli tarjottu plöröä ja poika innoissaan selitti, mitä se on.

Miehissä olivat ensin asettaneet sokeripalan kahvikuppiin. Sen päälle kaadettiin jotain 80 % ulkomaista (poika kertoi nimenkin, mutten muista) viinaa ja sen päälle täysi kupillinen kahvia. Oli kuulemma maistuvaa.
Itse olen joskus muinoin kuullut, että oikeaoppinen plörö tehdään niin, että kahvikupin pohjalle laitetaan vanha kuparinen viisipenninen, sitten kaadetaan kahvia niin paljon, että rahaa ei enää näy. Sitten jälleen kirkasta, että raha näkyy. Jos kupissa on vielä tilaa, loppuun kaadetaan kuppi täyteen kahvia.

On varmasti tuhat ja yksi oikeaoppista tapaa valmistaa plöröä, mutta tässä nyt kaksi niistä.

Nykyään kuolemaa ei haluta hyväksyä. Melkein voisi luulla, että jotkut kuvittelevat oikeuslaitoksen pystyvän herättämään kuolleen henkiin.

Luin lehdestä, että Jacksonin sukulaiset teettävät toisen ruumiinavauksen, koska eivät usko, että Michael olisi kuollut normaalisti. Siis vain yksinkertaisesti hänen sydämensä on pysähtynyt. Olisi kai paljon raflaavampaa kertoa, että henkilääkäri myrkytti, lahjottu vartija kolautti tai mustasukkainen fani ampui.

Samalla tavalla on toiminut sen Dodin isä, jonka poika kuoli prinsessa Dianan kanssa auto-onnettomuudessa. Salaliittoteorioita on esitetty ja niitä on pyöritelty ympäri ämpäri. Oikeutta on käyty kaiketi monessa eri maassa. Ei voida uskoa, että humalainen kuljettaja ajoi huimaa ylinopeutta ja törmäsi sillankannattimeen. Se on liian banaalia.

Edellisistä tuli mieleeni kaksi kysymystä: missä olit syyskuun 11. päivä 2001, kun lentokoneet törmäsivät ja toinen: missä olit kun Diana kuoli, 31.8.1997? Minä olin molempina kertoina kotona ja puhuin puhelimessa veljeni kanssa.

Perjantaina meillä ei mennytkään myöhään. Asia on niin, ettei vanhoille enää sovi ahdas ihmismassa ja kovavolyyminen nykymusiikki. Tunsin oloni jotenkin nuutuneeksi, enkä uskaltanut edes maistaa sitä kuuluisaa tsekkiläistä olutta ja tyydyin muutamaan rasvaiseen makkarasiivuun ja juustopalaan. Niinpä kotiuduin vielä valoisaan aikaan ja työviikon päätteeksi nukahdin sohvalle.

Tänään kävin lyhyesti läpi pojan kanssa muutamia asioita; hän täyttää ensi viikolla 18 ja kyselin hieman, miten hän haluaa vastaisuudessa raha-asioiden hoituvan. Neuvoin myös teiniä maksamaan laskun ensimmäistä kertaa nettipankissa. Sovimme, että syyskuussa alan maksaa hänelle kuukausirahaa ja hän myös hoitaa vuokransa itse. Poika sanoi sen olevan pelottavaa kun muistutin häntä, että kuukausiraha tulee 15. päivä ja vuokranmaksu on 5. päivä ja että hänen täytyy pitää huolta siitä, että tilillä on silloin rahaa. Kuukausirahan lisäksi minulta ei heru enempää. Pojan puhelinlaskun lupasin hoitaa vielä ensi kesään saakka, koska orjasopimus, jonka viime kesänä teimme, on kaksivuotinen ja sen siirtäminen pojan nimiin voi osoittautua hankalaksi. Lopuksi hän kertoi lähtevänsä kaverinsa mökille viikonlopuksi.

Tyttären kanssa oli sopinut skype-treffit neljäksi. Kummallista kyllä, skype ei tunnu toimivan kovin hyvin tällä välillä; sama ongelma oli pojan puhuessa hänen kanssaan ja konferenssipuhelu meidän kolmen välillä oli täysin mahdoton. Vika on selkeästi Bostonin päässä. Sen sijaan mese kuljetti ääntä loistavasti Atlantin yli (tai ali). Meidän on hieman hankala jutella tyttären kanssa viikolla, koska kuuden tunnin on juuri sellainen, että minä olen nukkumassa kun hän tulee töistä ja päinvastoin. Niinpä pidemmät asiat on kerrottava viikonloppuisin.

Kerrottavaa riitti. Istuin pimun kanssa kaksi ja puoli tuntia juttelemassa niitä näitä. Hän asustaa nyt Cambridgessa, vain yhden metropysäkin päässä työpaikaltaan kuulemani mukaan tilavaa huoneistoa yhdessä kiinalaistytön kanssa. Kämppäkaverin äitikin on ollut siellä koko viikon ja tyttärellä on queen-size sänky, jonka voimme hyvin jakaa. Minun ei siis tarvitse hankkia hotellihuonetta.

Kuulin esitelmiä Bostonin nähtävyyksistä samalla kun katselimme tyttären ottamia valokuvia. Päätin jo, että yhden asian aion toteuttaa: satamasta lähtee turistilaivoja, joiden tarkoituksena on bongata valaita. Matka kestää yhteensä noin neljä tuntia ja aion lähteä valasbongariksi.

Pimu tekee ylipitkiä päiviä työnarkomaani pomonsa kanssa. Torstaina hän oli ollut 14 tuntia töissä. Pomo on kyllä mukava, mutta ei innostuessaan malta lopettaa eikä tytär tietenkään kehtaa sanoa, että hän tästä lähtisi. Keskustelimme asiasta ja annoin pari vinkkiä vastaisuuden varalle.

Joskus tulee mieleen, että jossain on kohtalon sormi joka meitä ohjaa. Nykyisessä paikassa pimulla on vain miespuolisia kavereita, koska insinööritieteet ovat niin maskuliinisia ja ehkä se sitten on niinkin, että pojat kuitenkin herkemmin lähtevät koettamaan onneaan muualle. Kohtalon sormella tarkoitan tässä sitä, että tyttärellä on jo monen vuoden ajalta kokemusta olla luokan/ryhmän ainoa naispuolinen. Luxemburgin aikoina hän oli ainakin kaksi, jollei kolme vuotta luokkansa ainoa tyttö. Nyt siitä kokemuksesta on varmasti apua.

Viikko on taas lopuillaan ja pian voi ryhtyä viikonlopun viettoon. Tänään olisi tekemistä vaikka muille jakaa, mutta first comes, first gets, eli menen illalla katujuhliin syömän tsekkiläistä ruokaa ja mahdollisesti maistamaan jotain juomapuoltakin. Oluenhan ne pojat osaavat.

Gootillakin oli syntymäpäivä ja sitä on kutsuttu juhlimaan. Ilmoitin, että tulen säävarauksella. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että jos sataa, menen. Katujuhlat kun eivät ole parhaimmillaan sateessa, pitää ottaa peliin suunnitelma B. Kaikkien ukonilmojen ja muun piiskasateen jälkeen soisin kyllä, että aurinko paistaisi. Hyvältä näyttää ainakin toistaiseksi.

Tänään on muutenkin vähän jännä päivä, mutta kerron siitä joskus toiste.

Tiedättehän sen vanhan kiinalaisen sadun, joka selittää, miksi ihmiset ovat erivärisiä?

Kun luoja alkoi muotoilla ihmisiä taikinasta, hän teki kaikista samanlaisia. Hän keräsi näitä taikinaihmisiä pellille ja kun se täyttyi, hän työnsi pellin uuniin paistumaan. Ensimmäisen pellillisen kanssa luoja oli turhan kärsimätön ja otti sen liian aikaisin pois uunista. Näin syntyivät valkoiset ihmiset. Toisen pellillisen hän antoi paistua pidempään ja otti sen juuri oikealla hetkellä ulos; näin syntyivät kauniin kullanväriset kiinalaiset. Kolmannen pellin hän unohti uuniin liian pitkäksi aikaa ja siten saivat alkunsa mustat ihmiset.

Minulla on paljon luomia, niitä on niin monta, ettei niitä pysty laskemaan. Jotkut ovat koholla, toisen aivan matalia. Niitä on isoja ja pieniä. Vaarattomiakin ne ovat, vaikka jokusen olen joutunut hankauskohdista poistattamaan.

Näiden luomien takia olenkin, edellä kerrottua satua mukaillen, sanonut, että luojalla oli tarkoitus tehdä minusta musta, mutta häneltä loppui maali kesken. Lopulta hän vain tyytyi roiskaisemaan ylimääräiset maalit pois sudistaan ja näin minusta tuli pilkullinen itseni.

Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, nimittäin siitä, että ei on ei, eikä se siitä miksikään muutu.

Tunnen itseni vainotuksi. Kun tämä herra viimeksi otti yhteyttä ja sanoin, etten lähde hänen kanssaan minnekään, eikä hän lopettanut pyyntöjään, sain tarpeekseni. En ymmärrä aikuista ihmistä, joka vinkuu kuin 5-vuotias, vaikka hänelle asia on selitetty. Sellaiset ihmiset eivät ole minua varten enkä minä heitä.

Lopetin kaiken yhteydenpidon tapaukseen silloin: en vastannut sähköposteihin, itse asiassa tein sähköpostiin säännön, joka heitti tietystä osoitteesta tulleet meilit suoraan roskiin, en vastannut puheluihin enkä viesteihin. Normaalijärjellä varustettu ihminen käsittää siinä vaiheessa olevansa persona non grata. Idiootit eivät.

Sunnuntaista lähtien olen saanut vaihtelevalla menestyksellä viestejä ja puheluita. Eilen puhelut yltyivät. Tyyppi oli keksinyt, että jos hän soittaa tuntemattomasta numerosta, saatan vastata. Luulkoon vain, en yleensäkään vastaa tuntemattomiin numeroihin ja nyt minulla oli syytä epäillä, kuka soittojen takana oli. Vitsailin Ruusulle puhelimessa, että pitää kai alkaa seurata ulos ikkunasta, mies saattaa keksiä tulla kotikadulleni päivystämään.

Tänään vitsi muuttui todeksi. Seisoin työpaikan ulkopuolella Alicen kanssa lounastauolla auringossa tupakalla. Paikasta kulkee noin viiden metrin päässä jalkakäytävä. Kyseinen mies – voiko häntä edes mieheksi kutsua? – käveli jalkakäytävää pitkin ja katsoi minua. Hän hidasteli puun takana ja päätään minua kohti kääntäen jatkoi matkaansa. Silloin minä ampaisin sisälle, selittämättä edes Alicelle syytä äkkinäiseen poistumiseeni. Huom! Miehellä ei pitäisi muutoin olla mitään tekemistä työpaikkani ulkopuolella lounasaikaan.

Tuollainen käytös ei ole normaalia, ei minun mielestäni. En minä häntä pelkää, mutta äärimmäisen epämiellyttäväksi hän on oloni saanut. Lähetin hänelle tapauksen jälkeen viestin: ”Lopeta stalkkaaminen tai ilmoitan asiasta poliisille. En halua olla kaltaistesi idioottien kanssa missään tekemisissä.” Arvatkaa lopettiko? Ei, hän lähetti ”viattoman” viestin, jossa sanotaan, että hän ei ymmärrä moista syytöstä.

Olkoon. Tuskin hänestä vaaraa on, mutta inhottavaa tällainen on. Lisäksi tiedän, että hän lukee blogiani googlen käännöskoneen avulla. Toivon sydämestäni, etten ikinä joudu hänen kanssaan enää tekemisiin.

Varasin lennot Bostoniin syyskuulle ja taidan olla enempi vähempi into piukassa. Olen viikon siellä ja loppuajan käytän tutustumiseen Isoon omenaan, tytärkin tulee mukaan.

Tytär kertoi menevänsä New Yorkiin kaksi-kolme kertaa ennen tuloani, joten hänestä tulee minulle hyvä opas; työ, johon hän on jo tarjoutunut omasta aloitteestaan. Tuskin maltan odottaa edullisia vaate- ja meikkiostoksia ja kaikkia nähtävyyksiä, joita pääsen katsomaan!

Jotain jännitystä matkaani tuo tyttären tekemä havainto: lennän AA:lla Bostonista New Yorkiin ikimuistettavana päivänä, 911, eli yhdestoista syyskuuta. Saman lentoyhtiön lento Bostonista Los Angelesiin päätyi New Yorkiin tunnetuin seurauksin kahdeksan vuotta sitten.

Ei tässä nyt auta olla taikauskoinen.